Wikipediassa vaellellessa oppii uutta, kuten miksi palomiehet puhuvat kaasupulloista niin huolestuneina.
Kingman, Arizona, 1973. Propaania kuljettavan junan yksi vaunu syttyy tuleen, ja kahdesta venttiilistä lyö liekki. Paikalle hälytetty palokunta alkaa käytäntönsä mukaisesti jäähdyttää vaunua tietämättä, mitä tapahtuu kun nestekaasun pinta laskee tarpeeksi ja säiliön metallipinta kuumenee, haurastuu ja pettää.
Räjähdys ja jättimäinen tulipallo, joka tappaa palomiehet ja polttaa etäämmällä ihmettelevät katsojat pahoin.
Ei sama, mutta samanlainen taltioituna:
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
torstai 27. marraskuuta 2014
Fever pitch
Nick Hornbyn Fever pitch osoittautui ehdottomasti hyväksi kirjaksi vaikkei välttämättä niin hyväksi kuin olin kaiken kohtaamani hehkutuksen pohjalta odottanut.
Mutta ehdottomasti se on ollut kirjoitettava.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi jonkinlainen pessimistinen synkkyys: fanius ei ilonlähteenä ja karnevaalina vaan lähestyvien pettymysten iskuihin varautuen kyyristelevänä.
The natural state of the football fan is bitter disappointment, no matter what the score.
Ehkä Huuhkajien toivotonta arvokisapaikan metsästystä jaksavien suomalaisten itseironinen musta huumori ei olekaan niin ainutlaatuista.
Samalla muukalaiselle jonkinlainen kurkistus brittimaailmaan ja sen luokkajakoihin viittauksineen, kuin Four weddings and a funeral -elokuvan katselu.
Mutta urheilufaneille tuttuja tuntoja, kyllä. Erilaiset voitot, erilaiset tappiot. Se tunne kun oma joukkue johtaa vielä, mutta lähestyvän katastrofin tuntu leijuu ilmassa. Dramaattisen niukan voiton tuoma nautinto mutta myös sellaisen varman, kun ei ole missään vaiheessa mitään hätää.
Lukiessa alkoi väistämättä vertailla omiin muistoihin kiekkokatsomoista. Samaan tapaan en pystyisi vetämään yhteyksiä nuoruuden suosikkijoukkueeni ja oman elämäni käänteiden välille, mutta paljon on yhteistä. Vähän lyhyemmän esseekokoelman saisin aiheesta aikaan.
Heyselin ja Hillsborough'n tragediat. Niiden kohdalla eksyin Wikipediaan ja YouTubeen kertaamaan, mitä tapahtui ja miksi. Hiljaiseksi veti.
Mutta ehdottomasti se on ollut kirjoitettava.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi jonkinlainen pessimistinen synkkyys: fanius ei ilonlähteenä ja karnevaalina vaan lähestyvien pettymysten iskuihin varautuen kyyristelevänä.
The natural state of the football fan is bitter disappointment, no matter what the score.
Ehkä Huuhkajien toivotonta arvokisapaikan metsästystä jaksavien suomalaisten itseironinen musta huumori ei olekaan niin ainutlaatuista.
Samalla muukalaiselle jonkinlainen kurkistus brittimaailmaan ja sen luokkajakoihin viittauksineen, kuin Four weddings and a funeral -elokuvan katselu.
Mutta urheilufaneille tuttuja tuntoja, kyllä. Erilaiset voitot, erilaiset tappiot. Se tunne kun oma joukkue johtaa vielä, mutta lähestyvän katastrofin tuntu leijuu ilmassa. Dramaattisen niukan voiton tuoma nautinto mutta myös sellaisen varman, kun ei ole missään vaiheessa mitään hätää.
Lukiessa alkoi väistämättä vertailla omiin muistoihin kiekkokatsomoista. Samaan tapaan en pystyisi vetämään yhteyksiä nuoruuden suosikkijoukkueeni ja oman elämäni käänteiden välille, mutta paljon on yhteistä. Vähän lyhyemmän esseekokoelman saisin aiheesta aikaan.
Heyselin ja Hillsborough'n tragediat. Niiden kohdalla eksyin Wikipediaan ja YouTubeen kertaamaan, mitä tapahtui ja miksi. Hiljaiseksi veti.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Satoja nutturoita
Kotiinlähdettäessä oli kauniimmalla osastolla alla jo 12 tuntia ja oma suoritus hallilla, minulla mediaosastolla vähemmän, mutta olinkin aloittanut päivän toisessa jäähallissa.
Myös takaisin kotipaikkakunnille lähteviä kilpailijoita odottavien bussien rivi ulkona muistutti tapahtuman koosta.
Kotona väsyneitä mutta tyytyväisiä luistelijoita. Pääsy rookiena esiintyvään kokoonpanoon on jo menestys ja mitali sitten kuorrutus kakkuun.
Autossa toki kerrattiin niitä viisaampien oppeja. Urheilun tarkoitus on ihmisenä täydellistyminen, ja sitä toteutetaan pyrkimällä mahdollisimman täydelliseen lajisuoritukseen. Seurauksena, vähemmän tärkeänä, on sitten erilaisia sijoituksia verrattuna muihin.
Yöunet, ja seuraavana aamuna taas harjoitukset.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Sisäiset voimavarat ja päläpälä
Twitter-virrassani puolet suomalaisista kiertää pitämässä innostavia koulutuksia ja toinen puoli istuu niissä.
Mitenköhän maa aikanaan jälleen rakennettiin ja sotakorvaukset maksettiin ilman kutsumusta, haltioitumista, mukavuusalueelta poistumista ja huikeaa siivilleen nousemista.
Ehkä ihmisiä silloin piiskasivat eteenpäin ministerin puhe radiossa ja rovastin saarna sunnuntaina. Tai jokin muu, mikä?
Motivaation määrä ei liene vakio mutta olemassaoleva motivaatio koostuu epäilemättä joistakin osuuksista.
Mitenköhän maa aikanaan jälleen rakennettiin ja sotakorvaukset maksettiin ilman kutsumusta, haltioitumista, mukavuusalueelta poistumista ja huikeaa siivilleen nousemista.
Ehkä ihmisiä silloin piiskasivat eteenpäin ministerin puhe radiossa ja rovastin saarna sunnuntaina. Tai jokin muu, mikä?
Motivaation määrä ei liene vakio mutta olemassaoleva motivaatio koostuu epäilemättä joistakin osuuksista.
maanantai 17. marraskuuta 2014
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Fury
Panssarielokuva oli sopiva kohde nuoren elokuva-avustajan korvaukseksi saamille vapaalipuille.
Ruskeaa, harmaata, huhtikuista mutaa ja kuraa. Ruumiita ja ruumiinosia kaikkialla, verisinä lihakuormina kuorma-autojen lavoilla, vaununtelojen alle puolittain mudaksi pehmenneenä massana. Sitä visuaalisuutta, gorea, jossa nykyiset sotaelokuvat eroavat ennenvanhoista siistityistä mustavalkoisista. Uusi kk-mies luuttuamassa edeltäjänsä jäännöksiä istuimeltaan.
Samaa onnistunutta klaustrofobiaa, luulisin, kuin Das Bootissa. Vapisevia ihmisiä teräskuoressa, jota ammukset piiskaavat. Nykytekniikalla näyttävyys on tietysti omaa luokkaansa ja äänet myös. Elokuvateatterin äänentoistolla jokaisen luodin ja kranaatin lähtölaukaus tuntuu iskulta päähän ja saa melkein kyyristymään.
Savuverhon seassa jyrähtävä Maybachin V12 ja esiin koliseva Tiikeri, jonka 88-millinen tykki kääntyy kohti vihollisvaunuja, näyttää jonkinlaiselta kammottavan kauniilta sodanjumalalta. Alaviistosta kuvakulmasta päätellen ei sattumaa.
Kohtauksesta, jossa päähenkilöt tunkevat kahden naisen asuntoon, joku kirjoittanee erikseen tutkielman ellei ole jo tehnyt. Jännitteet miehittäjien ja naisten välillä sekä hetken päästä miesten kesken ja heidän hierarkiansa.
Venytetyssä loppukohtauksessa tarina sitten karkaa Korkeajännitykseksi, jossa viisi urheaa jenkkiä niputtaa SS-pataljoonaa. Siitä ei sen enempää.
Nähdäpä Constantin Filmin Das Boot -hengessä tekemä samasta aiheesta, toistan itseäni.
Oli pakko vilkaista verkosta, miten saksalaiset ovat elokuvaan suhtautuneet. Silmiin osui heti myös ikuisesta pahiksisuudesta ärtyneitä äänenpainoja.
Ruskeaa, harmaata, huhtikuista mutaa ja kuraa. Ruumiita ja ruumiinosia kaikkialla, verisinä lihakuormina kuorma-autojen lavoilla, vaununtelojen alle puolittain mudaksi pehmenneenä massana. Sitä visuaalisuutta, gorea, jossa nykyiset sotaelokuvat eroavat ennenvanhoista siistityistä mustavalkoisista. Uusi kk-mies luuttuamassa edeltäjänsä jäännöksiä istuimeltaan.
Samaa onnistunutta klaustrofobiaa, luulisin, kuin Das Bootissa. Vapisevia ihmisiä teräskuoressa, jota ammukset piiskaavat. Nykytekniikalla näyttävyys on tietysti omaa luokkaansa ja äänet myös. Elokuvateatterin äänentoistolla jokaisen luodin ja kranaatin lähtölaukaus tuntuu iskulta päähän ja saa melkein kyyristymään.
Savuverhon seassa jyrähtävä Maybachin V12 ja esiin koliseva Tiikeri, jonka 88-millinen tykki kääntyy kohti vihollisvaunuja, näyttää jonkinlaiselta kammottavan kauniilta sodanjumalalta. Alaviistosta kuvakulmasta päätellen ei sattumaa.
Kohtauksesta, jossa päähenkilöt tunkevat kahden naisen asuntoon, joku kirjoittanee erikseen tutkielman ellei ole jo tehnyt. Jännitteet miehittäjien ja naisten välillä sekä hetken päästä miesten kesken ja heidän hierarkiansa.
Venytetyssä loppukohtauksessa tarina sitten karkaa Korkeajännitykseksi, jossa viisi urheaa jenkkiä niputtaa SS-pataljoonaa. Siitä ei sen enempää.
Nähdäpä Constantin Filmin Das Boot -hengessä tekemä samasta aiheesta, toistan itseäni.
Oli pakko vilkaista verkosta, miten saksalaiset ovat elokuvaan suhtautuneet. Silmiin osui heti myös ikuisesta pahiksisuudesta ärtyneitä äänenpainoja.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Me kolme ja jengi
(Kirjallisuusesitelmää tuskailevat, hajaantukaa. Nothing to see here.)
Kaipaatsä tukanleikkuuta, rasva?
Käytimme lausetta laajemmissa merkityksissä joskus 1977, vaikkei se näköjään suomennoksessa ihan sanatarkasti niin ollutkaan.
Onneksi jotkut asiat eivät muutu, ja näköjään nykykoululaisetkin lukevat S.E. Hintonin teoksen Me kolme ja jengi.
Ponyboy, Sodapop ja Two-Bit toki tuntuivat heti tutuilta, ja muutenkin tunne vahvistui lukiessa vaikken toisaalta olisi muistanut, miten tarina meni.
Jotain näytelmämäistä nimettöminen yleisluontoisine kaupunkeineen. Ja nyt pisti silmään päähenkilöiden runsas fyysinen läheisyys. Cherryn hahmossa jotain tavoittamattoman ylempiluokkaisen eteeristä, joka toi mieleen Leijojen Carina Holzingerin.
Silloin 1977 ei voinut saman tien googlata, mitä kirjasta on sanottu. Nyt piti. Vai että joissain Amerikan kouluissa pannassa. Ja muutenkin kritisoitukin.
En ollut muistanut tai tiennyt kirjailijan olevan naispuolinen.
Kaipaatsä tukanleikkuuta, rasva?
Käytimme lausetta laajemmissa merkityksissä joskus 1977, vaikkei se näköjään suomennoksessa ihan sanatarkasti niin ollutkaan.
Onneksi jotkut asiat eivät muutu, ja näköjään nykykoululaisetkin lukevat S.E. Hintonin teoksen Me kolme ja jengi.
Ponyboy, Sodapop ja Two-Bit toki tuntuivat heti tutuilta, ja muutenkin tunne vahvistui lukiessa vaikken toisaalta olisi muistanut, miten tarina meni.
Jotain näytelmämäistä nimettöminen yleisluontoisine kaupunkeineen. Ja nyt pisti silmään päähenkilöiden runsas fyysinen läheisyys. Cherryn hahmossa jotain tavoittamattoman ylempiluokkaisen eteeristä, joka toi mieleen Leijojen Carina Holzingerin.
Silloin 1977 ei voinut saman tien googlata, mitä kirjasta on sanottu. Nyt piti. Vai että joissain Amerikan kouluissa pannassa. Ja muutenkin kritisoitukin.
En ollut muistanut tai tiennyt kirjailijan olevan naispuolinen.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Huomio hajoaa
Nämä UCL-studioiden puoliaikakeskustelut eivät kyllä tavalliselle katsojalle paljoa anna, harmittelivat jalkapalloasiantuntijat Twitterissä.
Mihin jouduin toteamaan, että vaikka pelejä katsonkin, jaksan kovin harvoin keskittyä kuuntelemaan studiorupatteluja. Siinä kohdin käydään vessassa, täytetään tiskikone, pestään hampaat ja surffaillaan hajamielisesti netissä.
Taidan katsoa suurimman osan urheilustani ääni niin hiljaisella tai huone niin täynnä muuta keskustelua, että selostukset jäävät kuulematta.
Somessa tulee muutenkin tunne, että se on täynnä asioita, joista puhutaan ikään kuin tärkeinä ja kaikkia kiinnostavina vaikka todellisuudessa koskettavat yllättävän harvoja.
Mihin jouduin toteamaan, että vaikka pelejä katsonkin, jaksan kovin harvoin keskittyä kuuntelemaan studiorupatteluja. Siinä kohdin käydään vessassa, täytetään tiskikone, pestään hampaat ja surffaillaan hajamielisesti netissä.
Taidan katsoa suurimman osan urheilustani ääni niin hiljaisella tai huone niin täynnä muuta keskustelua, että selostukset jäävät kuulematta.
Somessa tulee muutenkin tunne, että se on täynnä asioita, joista puhutaan ikään kuin tärkeinä ja kaikkia kiinnostavina vaikka todellisuudessa koskettavat yllättävän harvoja.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Mennen tullen
- Ja kukas siellä hoitaa Nepalin deskiä, halusi salkkumies metrossa tietää kännykältään.
- Nepalissa? Ai lounaalla, soitan sitten myöhemmin.
Virkamiehet ovat lounaalla, sanoi mies puhelun päätettyään matkakumppanilleen, joka ymmärsi tarkistaa merkitsevästi ajan rannekellostaan.
Suunnittelupalaverissa ensi vuodelle mitattavissa olevia tavoitteita. Vaikka kyllähän siinä samalla survotaan pyöreää palikkaa kolmionmuotoiseen aukkoon.
Kun teroittaa talouden veitset, pitäisi koettaa muistaa käyttää niitä sen mukaisesti. Ettei kiireessä porkkanaa halkoessa halkaisisi myös peukalonsa ihoa ja yrittäisi sitten kerätä lähtökiireessä tavaroita sotkematta kaikkialle verta.
Jos kirjoittaisi kisamatkasta gonzohenkisen reportaasin, mietti muuan eilen, ja myötäilin, että Hunter S. Thompsoneita suomalaisen urheilun puolelta puuttuu. Rockissa saattaa olla enemmän, ja muutenkin saa Rocktoimittajan päiväkirjan lukeminen kotimaiset urheilutekstit tuntumaan kovasti valjuilta.
Sataa tihkutti, mutta lämmintä liki kymmenen.
- Nepalissa? Ai lounaalla, soitan sitten myöhemmin.
Virkamiehet ovat lounaalla, sanoi mies puhelun päätettyään matkakumppanilleen, joka ymmärsi tarkistaa merkitsevästi ajan rannekellostaan.
Suunnittelupalaverissa ensi vuodelle mitattavissa olevia tavoitteita. Vaikka kyllähän siinä samalla survotaan pyöreää palikkaa kolmionmuotoiseen aukkoon.
Kun teroittaa talouden veitset, pitäisi koettaa muistaa käyttää niitä sen mukaisesti. Ettei kiireessä porkkanaa halkoessa halkaisisi myös peukalonsa ihoa ja yrittäisi sitten kerätä lähtökiireessä tavaroita sotkematta kaikkialle verta.
Jos kirjoittaisi kisamatkasta gonzohenkisen reportaasin, mietti muuan eilen, ja myötäilin, että Hunter S. Thompsoneita suomalaisen urheilun puolelta puuttuu. Rockissa saattaa olla enemmän, ja muutenkin saa Rocktoimittajan päiväkirjan lukeminen kotimaiset urheilutekstit tuntumaan kovasti valjuilta.
Sataa tihkutti, mutta lämmintä liki kymmenen.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Hämeenlinna
Pakilan Teboilin pihassa odotti umpiauto moottori jo käyden, ja takapenkillä ehti sadassa kilometrissä käydä läpi ajankohtaisia kaikkia osapuolia kiinnostavia asioita.
Tavanomaiset päivät: aamulla hallille, illan pimeydessä ulos etsimään, saisiko jostain vielä ruokaa.
Hotellinne on sama, josta tanskalainen poliisimurhaaja otettiin kiinni, valisti paikallinen journalisti pressissä ennen kuin jatkoi armeijamuistoilla. Hänkin oli taluttanut raskaasti lastatun polkupyöränsä yli rautatiesillan matkalla Hätilään ampumaan.
Sunnuntai-iltana klo 22 jälkeen olivat kadut autiot. Public Cornerista sai kylmän oluen muttei ruokaa, ja se grillikin matkalla rautatieasemalle virui pimeänä.
Onneksi illan viimeinen juna Helsinkiin lähtisi klo 23.49 ja asemahalli oli vielä auki. Paitsi että ei lähtenyt kun kuulutukset kertoivat myöhästymisen yhä venyvän ja lähtöaika seinätaululla muuttui.
Jokin apokalyptinen elokuva autiudesta tuli mieleen. Kaurismäen Jackpot 2? Hiljaisuus. Tolpalla kököttävä yksinäinen taksi. Asemahallin nurkan tuolissa nuokkuva tummiin pukeutunut hahmo. Laiturilla hiipivä kissa, joka minut huomatessaan loikkasi raiteille ja katosi.
Liike vai staattisuus
vai Pieksämäen asemalla blues
Lopulta juna, tunnin myöhässä. Ei tosin Pendolino, joka tainnut uupua Tampereelle, vaan novotsherkasskilaisen kiskoma jono sekalaisia vaunuja. Korvaava kalusto, kuten termi kuuluu.
Tunnin matkalla ehti uni tulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
