Seitsemäs, muistaakseni. Talin tuttu kolmosnurmi, Vallilanlaakson perunapelto, Siltamäen aukeat. Paahdetta, koleutta, lempeää kesäsadetta.
Ensimmäisen turnausvuoden kuvissa pojat ovat pikkunatiaisia, nyt jo kulmikkaampia nuorukaisia. Erot toki tässä kohdin isoja: joku viheriöllä menisi täydestä Jaron miesten liigajoukkueen ulkkarivahvistuksena kun viereinen pallontavoittelija näyttää ala-asteikäiseltä.
Viisi minuuttia ensimmäistä ottelua ja juniorin koipeen sellainen potku, että onnettomuustutkijat löysivät säärisuojan myöhemmin lähistöltä. Seuraavana päivänä kolmannessa ottelussa taas jo pelillä, vähän irvistellen.
Omaan sarjatasoon suhteutettuna helpohko lohko poiki saldoksi neljä voittoa. Ensimmäisessä jatkossa viime hetken johtomaali, vastustajan tasoitus vaparista ottelun viimeisellä potkulla, jatkopaikka rankkareilla. Sitten vastaan ikäluokan Suomen ykköset, ja jo alkulämmössä nousi jostain mieleen muistinvarainen lainaus Rokalta. "Usotsie jot myö uijaan koht tuon joen yli." Pesun ja linkouksen myötä kesälomalle, ja vähiten harmittavia tappioita ovatkin ne, jotka eivät jättäneet spekuloinnin varaa.
Yksi on ja toistuu: Helsinki Cup loppuu aina kesken. Ja seuraa sen jälkeinen triste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti