Alhaalla vilisi lumisen rapainen tai ehkä rapaisen luminen kolmostie, kännykän ruudulla internetin ihmeellinen maailma. Pienet torkutkin ehti.
Perillä Kalevassa neljän minuutin kävely pysäkiltä hallille. Nopea kahvi ja sämpylä pressihuoneen hämärässä, kaulalappu ja liivi yläkerran tiskiltä ja asemiin.
Alakerrassa kilissyt palohälytys ei edellyttänyt toimenpiteitä, vahvistettiin.
Kuvat, voittoisan valmentajan haastattelu, juttu ja julkaisu. Sitten sama uudelleen miesten pelin osalta. Tuttuja, kokonaisia ja puoli-. Tuttuja kasvoja. Jokunen juorunpuolikaskin.
Kokenut lehtikuvaaja rupatteli urheilupressien etiikasta: akkreditoituneina ei pyydellä nimikirjoituksia.
Varttia vaille kahdeksan jatkuivat pienemmät pelit vielä, mutta areena jo hiljainen astuessani ulos ovesta.
Onnibussin kuljettajatar kiersi ennen lähtöä yläkerrassa kysymässä jokaiselta, paleltaako. Ei paleltanut. Minitorkahdukset saivat alitajunnasta kuplimaan sanarimpsuja, dadarunoutta.
Standardi, maan matoset.
Kotimatkalla Kampista vielä maitoa Alepasta. Tenavat yhä hereillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti