Oven kello kilahtaa kun minä ja pikkumies astumme kulman uuteen pizzeriaan. Mukaan kolme tonnikalaa, yksi Opera Special ja yksi kana - ananas - aurajuusto, kiitos. Tuosta pojalle hedelmäkarkkeja jälkiruoaksi, ole hyvä, onko pikkuveljeä tai -siskoa, jolle myös voisi viedä, ja siitä odotellessa kahvia jos maistuu.
Aina tärkeä ensivaikutelma harjattu himaan.
Vartoillessa pinosta vanha Seura, selailu pysähtyy kohdassa, jossa Kjell Westö kertoo musiikistaan (ja vähän tietysti uudesta kirjastaan). Ihan kaikki eivät osu, mutta CCR, kyllä, ja mitämitä, Bowien Aladdin Sane ja sieltä vieläpä Lady grinning soul. Ja sitten viimeinen kohta: Kesä 1980 ja The Clashin London Calling. Kirjailija asui tuona kesänä kaverinsa kämpässä Töölössä, ja levy toimi ajastimen avulla herätyskellona. Jos tapaisi melkein huimata, nyt melkein huimaisi. Kirjoissaankin Westö tuntuu joskus kertovan melkein minusta, meistä, niistä vuosista.
Toinen kohtelias ilmestyy, kantaa pizzalaatikkopinon pöytään ja tulee vielä avaamaan oven, että pääsemme helpommin matkaan.
Mäkeä kävellessämme muistan, kuinka iltaisin viritin stereoiden ajastuksen ja laskin levysoittimen neulan varovasti valmiiksi avausraidan reunaan.
Linkki ja toinen linkki
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti