Kohti joulun ihmemaata

Pysytelkää tällä säällä neljän seinän sisällä

sillä tänä yönä nousee paha kuu

lauloi Nurmio aikanaan, ja jotenkin on 2020 ollut pahaa kuuta.

Talvi 2019-2020 oli minun muistissani ensimmäinen, kun näillä kulmilla ei ollut käytännössä missään vaiheessa lunta eikä meri jäätynyt. Monessa mielessä miellyttävääkin, nyt kun lumileikkien aika on itseltä pitkälti ohi, mutta onhan se merkillistä.

Spotify näytti perinteiseen tapaan yhteenvedon tänä vuonna sitä kautta kuuntelemastani musiikista, ja lista tukee jostain lukemaani väitettä, että musiikkimaku kanonisoituu jossain ikävaiheessa. Tässä tapauksessa lukiovuosina. Toki tunnenkin olevani ikuinen 15-vuotias vaikka keski-ikäisessä rapistuvassa kehossa.

Jottei pidettäisi ihan jämähtäneenä, selittelen kuitenkin, että viime aikoina olen kuunnellut kohtalaisesti myös osastoa, joka ehkä voitaisiin otsikoida "helppoa klassista".

Per Vers, runoilijan jalanjäljillä

Taas määränpään tunnen lähenevän

sinne vie valtatie yhdeksän

Punaisissa Onnibuseissa näkee elämää. Arvelin myös Jyväskylän ja Kuopion väliset maisemat näkemisen arvoisiksi, joten satsasin kaksi ekstraeuroa yläkerran eturivin istuimeen, kun tilaa kerrankin oli. Ensin tosin oli selviydyttävä varaamallani paikalla istuneesta naisesta, joka halusi tietää, eikö tämä 59 ole ykkönen ja olenko varannut kaksi paikkaa ja haluanko tosiaan istua tässä. No halusin.

Ennen Lievestuoreen liittymää satoi tuulilasin täyteen pisaroita, ja Hankasalmella odotti kiertotie taajaman kautta. Mutta kaikkiaan maisemat vastasivat odotuksia. Sitten erottuikin jo Puijon torni.

Oh, boy

Kuopio tanssii ja soi

Tunnin layoverin Kuopiossa voi käyttää nostamalla torinreunalta varuiksi käteistä, kurkkaamalla suosikkielokuvani Arvottomien keskeisen kuvauspaikan eli entisen Kaupunginhotellin ja ihmettelemällä melkein valmista massiivista uutta matkakeskusta. Ja olisi esi-isieni ja -äitieni kaupungissa näköjään kaikenlaista nähtävää ainakin kokonaiseksi kauniiksi kesäpäiväksi.

Niin usein olen matkoihini kävellyt 

ja melkein yhtä usein takaisin tullut

taas sinne päin matkalla olen  nyt 

tulkaa vastaan oi ystävät hullut

Kai Seppo teki kepposen ja käy tamtam

Juankoski, here I come

Matka Kuopiosta perille maksoi 6,80 euroa ja pankkikortti kävi. Ja Juankosken torilla odotti kaksi Leskistä, joista vain toinen oli näköispatsas. Juomaksi ei tamtamia vaan marketista pakki Vichyä sekä muuta tarpeellista.

Talon ulkoeteisen oven sisäpuolelle on kuulemma vaihdettu vaakatasossa oleva kahva jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ovea sulkiessani hamuilin yhä vain vaistomaisesti pystysellaista. Niin syvällä ovat lapsuudessa lihasmuistiin tallentuneet liikkeet.

Se sauna, jota ilman kesä ei ole ihan oikea kesä. Ja saunaranta, jossa natiaisena opettelin uimaan. Nyt tosin riittivät pulahdukset, sen verran vilpoiselta vesi tuntui. 

Siinä missä melusivat Keski-Suomessa kurjet ja avoimen ikkunan takana pitkin yötä narissut ruisrääkkä, herätteli Savossa järveltä aitan takaa kuikka. Ja usvainen järvi aamuviideltä auringossa on vallan melkoinen näky.

Harmaankolean lauantain jälkeen palasi sunnuntaiksi kesä, ja kelpasi maata mahallaan laiturilla ihmettelemässä kellanruskeassa vedessä lipuvia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. 

Tango Iloharjulla soi

tango juhlatunnelman loi

Hautausmaakierros niin Kaavin kuin Juankoskenkin kirkkomailla, koukkaus legendaarisen Iloharjun kautta ja valimomuseon mailla jäätelökahvit ja käsityötaidon ihmettelyä. Metsäkoneen polttoaineletkun vaihtoon ei kaupunkilaisia vaadittu osallistumaan.

Turistia suosi sää maanantainakin. Ennen Helsingin-InterCityyn nousua vielä lounas Rossossa ja Hanna Partasen myymälästä tuomisiksi ahvenkukko. Hinnoissaan ovat näköjään tekopaikoillaankin.

Junan sähköongelmat pitivät ravintolavaunun ja ilmastoinnin kiinni Suonenjoelle saakka. Hiki ehti tulla. Torkahtelin.

Mikkeli. Mäntyharju. Kouvola. Lahti.

Helsinki ja pyykit ulkoa narulta.

Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia

Luxemburg soittaa rokkia
Nuoret salaa kuuntelevat

Pelle Miljoona Oy:n kiertueen päätöskonsertin illan viimeisen biisin säkeet taisivat alleviivata aikojen muuttumista parhaiten.

Katselu ympärille paljasti paljon, paljon ikätovereita. Harvenneita hiuksia, pyöristyneitä vartaloita ja rypistyneitä ihoja mutta katseissa jonkinlaista hartautta. Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia, ilma niin sakeana ihmisten muistoja, ettei lavalle ollut nähdä.

Seassa oman perillisen lisäksi joitain muitakin nykynuoria, parempien aikojen musiikin päälle ymmärtäviä ikäluokkansa outolintuja.

Yhden innokkaan painivat järjestysmiehet ulos ja alkuvaiheessa, toinen lavalle ilmestynyt oman elämänsä tähti talutettiin pois lempeämmin. Ympärillämme permannon seisomapaikoilla tanssittiin, hytkyttiin hillitysti, kuunneltiin keskittyneesti.

Keikka kruunattiin kotiin kävellessä Töölöntorin grillillä kaksilla makkaraperunoilla ja maidoilla. Sitten paluu 2000-luvulle.

Babylon Berlin

Ei Babylon Berlin ihan Tannbach ollut mutta tällaiselle Saksan lähihistoriasta kiinnostuneelle riittävän kiinnostava näykkimään viikon yöunet alimittaisiksi. Vaikka erinäiset toimintakohtaukset olivatkin kuin Tinttiä lukisi.

Sen verran hyvin nivottu Weimarin tasavallan kuohuviin vaiheisiin, että oli käytävä kertaamaan niitä verkosta ja oman hyllyn historiankirjoista.

Erikseen mainittava 16-osaisen sarjan kakkosjaksossa nähty Psycho Nikorosin hypnoottinen show, joka on katsottava yhä uudelleen ja jonka kappale jumittuu korvamadoksi. Samassa Marlene Dietrich, Screaming Lord Byron, Sally Bowles, Hildegard Knef ja Dessaussa jossain Gropius ja Kandinsky. Ja vielä Zarah Leander ja Frankie goes to Hollywood, mainitsi joku.

Tonnikalapizza ja Kjell Westö

Oven kello kilahtaa kun minä ja pikkumies astumme kulman uuteen pizzeriaan. Mukaan kolme tonnikalaa, yksi Opera Special ja yksi kana - ananas - aurajuusto, kiitos. Tuosta pojalle hedelmäkarkkeja jälkiruoaksi, ole hyvä, onko pikkuveljeä tai -siskoa, jolle myös voisi viedä, ja siitä odotellessa kahvia jos maistuu.

Aina tärkeä ensivaikutelma harjattu himaan.

Vartoillessa pinosta vanha Seura, selailu pysähtyy kohdassa, jossa Kjell Westö kertoo musiikistaan (ja vähän tietysti uudesta kirjastaan). Ihan kaikki eivät osu, mutta CCR, kyllä, ja mitämitä, Bowien Aladdin Sane ja sieltä vieläpä Lady grinning soul. Ja sitten viimeinen kohta: Kesä 1980 ja The Clashin London Calling. Kirjailija asui tuona kesänä kaverinsa kämpässä Töölössä, ja levy toimi ajastimen avulla herätyskellona. Jos tapaisi melkein huimata, nyt melkein huimaisi. Kirjoissaankin Westö tuntuu joskus kertovan melkein minusta, meistä, niistä vuosista.

Toinen kohtelias ilmestyy, kantaa pizzalaatikkopinon pöytään ja tulee vielä avaamaan oven, että pääsemme helpommin matkaan.

Mäkeä kävellessämme muistan, kuinka iltaisin viritin stereoiden ajastuksen ja laskin levysoittimen neulan varovasti valmiiksi avausraidan reunaan.

Linkki ja toinen linkki