Tekstissä ei mainita lattea eikä punavuorelaista graafikkoa

Persut saivat 39 paikkaa 200:sta. Tuloksesta kauhistuneiden paniikkireaktioissa näytti hetkeksi unohtuvan, että 39 paikkaa 200:sta on vain 39 paikkaa 200:sta. Kivassa cityliberaalissa porukassa pyöriessä voi alkaa luulla, että sen arvot ovat Suomessa hallitsevia. Silloin totuus voi yllättää.

Silti tämä on Suomi, ja Suomessa kaikki ovat pohjimmiltaan demareita, eri painotuksin vain. Mikään iso asia ei vaalituloksen myötä muutu.

Suomi lähtee mukaan eurooppalaisiin tukipaketteihin. Kestävyysvajetta ei kiritä kiinni. Pakkoruotsista ei luovuta. Maatalouden tukeminen jatkuu. Maahanmuuttopolitiikkaan ei tule isoja muutoksia. Internet pysyy kansanedustajille pelottavana mörkönä. Maan tavaksi kutsuttu poliittinen korruptio jatkuu. Ydinvoimasta ei luovuta. Etujärjestöjen valta ei katoa. Suomi ei liity NATOon eikä luovu yleisestä asevelvollisuudesta, vaikka reserviä supistetaankin ja jokin varuskunta lakkautetaan. Paineet nostaa eläkeikää kasvavat, mutta konkreettisia päätöksiä ei synny.

Paikkaluvun rajallisuuden lisäksi persujen asemaa heikentävät edustajien ja puolueapparaatin (?) kokemattomuus sekä vähäiset yhteiskuntasuhteet. Persuista harva lienee juurikaan hengaillut niissä saunakabineteissa, seminaareissa ja maanpuolustuskursseilla, joilla päätökset pohjustetaan. Talouselämän ja sujuvan päätöksenteon kannalta protestipuolue on epävarmuustekijä, arvaamaton loose cannon, jonka olemassaolo hidastaa ja vaikeuttaa asioita.

Spontaanin paniikkireaktion sävyt etenkin Twitter-virrassani yllättivät alatyylisyydellään. Vaikka persujen linjauksia kauhistuisi, heidän kategorinen leimaamisensa rumiksi lukutaidottomiksi idiooteiksi tahraa enemmän sanojaa kuin kohdetta. Mutta fiksussa joukossa reaktiot korjaavat itseään, joten melkein saman tien ilmestyivät myös rakentavammat tekstit.

Omat vaikutelmani HS:n lukijana ja YLEn katsojana tukevat persujen käsitystä, että veltosta Soinin fanittamisesta huolimatta valtamediat ovat olleet heitä vastaan. Keskikokoisen ja kenties jopa hallituspuolueen luontaisetuihin kuuluu kuitenkin tiukka ruoskinta. Niinpä edessä on totuttelu kritiikkiin, jota ei enää voi kuitata yleisenä kauhisteluna eikä salaliittona.

Omalta kannaltaan persujen kannattaisi tietenkin taktikoida itsensä tiukasti prässääväksi oppositiopuolueeksi, mutta vallan houkutteleva tuoksu vienee voiton. Parin hallituspaikan ja kompromissien myötä edessä on SMP:n tie. Seuraavissa vaaleissa paikkaluku sulaa "normaalille" tasolle, ja politiikkaan väsynyt Soini, jos terveys kestää, siirtyy Pekka Vennamon tavoin johonkin mukavaan palkkiovirkaan.

Tällä välin vastustajat saavat vielä monta kertaa nauraa untuvikkoedustajien hölmöille virheille. Sammakoiden lisäksi luvassa lie myös muutama skandaalinpoikanen, johon persut naiiviuttaan sortuvat. Joku yksityiselämän tötöily, jokin omissa liiketoimissa epäonnistuminen, hölmö korruptiokupru.

Persujen valta-asemaa paljon mielenkiintoisempi on tietenkin protesti. Vaalitulos kertoi, että jotkut tai jokin on rientänyt edistyksellisemmäksi kuin mihin suuri osa suomalaisia on valmis. Meneekö viesti vieläkään perille? Mitä protestille tapahtuu neljän vuoden päästä? Onnistuvatko perinteiset puolueet imaisemaan sitä mukaansa, palaavatko pettyneet nukkumaan vai jotain muuta, mitä.

Poliittinen järjestelmä saattaa voittaa, kun oikea keskustelu syrjäyttää hyshyskonsensuksen ja tuloksesta pelästyneet(kin) alkavat aktivoitua poliittisesti. Vastakkainasettelu ja arvojen polarisoituminen ovat jo poreilleet pinnan alla, joten lienee kaikkien etu tuoda ne avoimeen keskusteluun. Ainakin niin kauan kuin keskustelu käydään ilman kättä pitempää. Ruotsalaiset vaatimukset kieltäytymisestä puhumasta pelottavasti eri mieltä olevien kanssa tuntuvat meren tällä puolen kovin oudoilta.