Sateen ja kaatosateen ero

Voi sitä, joka seisoo liian lähellä ajorataa kun auto ajaa vauhdilla kadunkulmaan muodostuneeseen järveen. Sadevesiviemärit nielevät, kakovat ja pärskivät, mutta vettä on yksinkertaisesti liikaa.

Pisaroista rokonarpinen asvaltti, autojen hurjasti viuhkivat pyyhkijät. Loikat, joilla ihmiset harppovat katuojien, ei, jokien, yli kuivalle maalle. Valojen heijastukset lainehtivassa pinnassa.

Kengät ja lahkeet kastuvat joka tapauksessa.

Huomaan sateenvarjon vuotavan jostain kun noro lirisee silmäkulman kohdalta iholle ja poskea alas.

Koulun pihalle ehdittyä sade yhtäkkiä laantuu ja lakkaa. Alkaakseen kohta taas.

Kaksi ambulanssia vouvottaa peräperää Mechelininkatua pohjoiseen.

Kauppa

Suomeenkin on rantautumassa oppi, että kassalla ei ole pelkkiä rahastajia vaan myyjiä.

Saisiko olla vielä kahdella eurolla tuoremehu, kysyi ihminen tiskin takaa maksaessani kahviani ja ruisleipääni sateensuojapaikassa Mäkelänkadun ABC:llä. Öö, siis otat? putosi vielä varmistus kun kiitin kyllä.

Appelsiinimehu osoittautui ikkunan ääressä kelvolliseksi ja muutkin antimet. Muihin pöytiin alkoi valua teiniseurueita, jotka sanailivat, kenellä olisi rahaa käydä ostamassa jotakin.

Alex Kershaw'n Vieraalla taivaalla eteni alkukesän 1940 sekasortoiseen Ranskaan ennen kuin oli aika lähteä katsomaan, miten harjoitukset kadun toisella puolella etenivät.

Ulkona sade oli melkein lakannut.

Historian havina

Lauantai-ilta ja kutsu parin korttelin päähän kahville, lakritsijäätelölle ja vaihtamaan kesän kuulumiset. Lapsille toki Trioa ja mehua.

Muistojen jakaminen kotimatkalla alkoi jo rapussa portaita laskeuduttaessa: Täällä piti Pelastusarmeijan upseerina palvellut vanharouva puiston lapsille pyhäkoulua silloin joskus 70-luvun alussa.

Tuossa oli suutari, joka teroitti luistimet, tuossa paperikauppias, jonka luotolla myymän koottavan jouduin vanhempien käskystä palauttamaan. Tuossa oli siirtomaatavarakauppa, tuossa lastenvaateliike, tuossa asuin lapsena, tuossa kulmassa tavattiin aamuisin V:n kanssa kävelläksemme yhdessä kouluun, tuossa liukastuin lumen peittämään muovilevyyn ja V oli kaksinkerroin naurusta jo ennen kuin tömähdin selälleni katuun, tuossa oli Elanto, josta ostettiin karkit ja Cokikset, tuossa kulmakunnan ensimmäinen pizzeria. Tuossa M:n äidin ompelimo ja isänsä autokoulu, tuon pihan läpi oikaistiin Toimen Poikien kokouksista palattaessa.

Yhteinen kokemus verkon ulkopuolella

Monesta penkkiurheilijasta poiketen seuraan isot ottelut mieluummin kotona kuin ravintolan pöydässä screenin ääressä, mutta nyt on sekin koettu.

Tunnelmaa töölöläisessä Mr. Donissa voisi kuvailla sivistyneen asiantuntevan eläytyväksi. Väkeä alkoi kerääntyä hyvissä ajoin, kanava vaihtui BBC:n Libya-uutisoinnista YLEn kakkoseen, ääni ruuvattiin kuuluviin, pizzat tilattiin ja syötiin ennen alkuvihellystä. Juomien menekki näytti odottamattoman vähäiseltä eikä kukaan vaikuttanut mainittavasti päihtyneeltä.

Murina erotuomarin osoittaessa rangaistuspilkkua, kollektiivinen ampaisu seisomaan, epäuskoinen ei!-parahdus ja valuminen takaisin istumaan Schalken puolustajan torjuessa Teemu Pukin kohti tyhjää maalia lähettämän pallon, räjähdys seisaallaan kädet pystyssä möliseväksi kasaksi seuraavan yrityksen painuessa vihulaisen maalin takakulmaan, hillityt kirosanat ja huokaukset unelman valuessa käsistä, tuolien kolina ja jalkojen töminä turhautuneiden saadessa tarpeekseen.

Jälkipelit.

Toistoja, toistoja, lisää toistoja vain, pinnisti harmituksesta jäykkä valmennusjohtaja studiossa, ja juniorien isät ruudun tällä puolen nyökkäilivät samanmielisesti. Daavidkaan tuskin olisi voittanut toista kohtaamista Goljatia vastaan, oli osuvasti sanottu.

Kiitos ja tervetuloa uudelleen, muisti isäntä sanoa keräillessään viimeisiä laseja ja viimeisten asiakkaiden noustessa ja lipuessa lämpimän hämärään kesäyöhön. Perussuomalainen isäntä ei luullakseni sanoisi.

Aamupäivällä hän tarkisti tiluksensa

Ylikankaan kirjassa juuri oli mainittu Matti Kivekkään kuolemasta Tampereen taisteluissa, ja nyt sama nimi osui silmään hautakivessä laskeutuessani portaat Hietaniemenkadulta hautiksen puolelle. Kuolinpäivä 3.4.1918.

Meren puolella vielä kesän tuoksut, aurinko kimmelsi tyynessä Lapinlahdessa. Syyskesän koiranulkoiluttajat, uuden elämän aloittaneet ja pitempään harrastaneet lenkkeilijät.

Hietarannassa kahlasi lapsia meressä, levä tuoksui. Ehkä jossain vaiheessa totun uuden kahvilan ulkoasuun, mutta nyt se näyttää rannikkotykistön bunkkerilta. Vain aseiden piiput puuttuvat ampuma-aukoista.

Kaksi kajakkia lipui Seurasaarenselälle.

Kuulokkeissa käytiin läpi Turun paikallisradiohistoriaa enemmän rupattelevaan kuin perkaavaan tapaan. Föri nähtiin, tai siis kuultiin, ja Reijo Mäki myös. Ääni ei tulvinutkaan odottamaani kumeaa auktoriteettia.

Ovat saaneet rantaraitin valmiiksi Cafe Regatan tienoilla.

Palatessa käännyin katsomaan kun polkupyörän jarrut vongahtivat. Runskilta vastoin kieltomerkkiä vasempaan Tunturikadulle kurvannut auto ei aivan saanut pyöräilijää hengiltä.

Taivallahti

Tuoreessa otsikkokuvassa Taivallahden venesatama, jossa tenavina sohlattiin, sauvottiin löytöruuhella ja joskus heikkojen jäiden aikaan pludattiinkin.

Sata vuotta sitten uittivat tuossa kasakat hevosiaan, muistan lukeneeni.

Kesäsateessa

Kun kävelylle lähtiessään huomaa ensimmäisenä musteenväriset pilvet, voi miettiä reitin uusiksi ja pysyä hiukan lähempänä kotikorttelia.

Silti voi käydä niin, että Kansallismuseon kulmilla taivaat aukenevat sekunnissa, kaatosade alkaa kuin hanasta vääntämällä.

Koska koko joukolle on vain yksi pieni sateenvarjo, on parempi jäädä kaupan pienen markiisin alle odottelemaan.

Harmaa vesimassa piiskaa Museokatua, kastuneen pölyisen kaupungin huumaava tuoksu nousee kasvoille. Pisarat pomppivat lämpimästä asvaltista, kastelevat sääret ja shortsien lahkeet. Uitetun koiran oloisia ihmisiä juoksee läiskyvin sandaalein suojaan, lenkkeilijä jatkaa vääjäämättä siristetyin silmin, hiukset otsaan liimautuneina. Pariskunta T-paidoissaan hyppii ja tanssii nauraen, kohottaa kasvonsa sateen huuhdeltaviksi.

Viemärien täytyttyä vesimassa valuu alas katuojaa, nousee vinoparkissa olevan Mercedeksen renkaan ohjaamana jalkakäytävälle. Kadunkulmiin kasvaa järviä, joihin autot kohahtavat ajovalot kiiltävästä kadusta heijastuen.

Kun sade ei tunnu hellittävän, on vain juostava kotiin. Perillä nauretaan ja viritellään vaatteita ja kenkiä kylpyhuoneeseen kuivumaan. Ikkunan takana välähtää jo, kumea jyrinä kertoo ukkosen alkaneen.

Pieni seikkailu.

Kaupunki vastaa kysyjälle

Toisella yrittämällä Liikuntavirasto vastasi kysymykseeni jalkapalloilijoiden laukaisuseinätoiveesta Helsingin Väinämöisen kentälle.

Vastauksen mukaan liikuntavirastolla ei ole tällä hetkellä aikeita rakentaa uusia laukaisuseiniä, mutta asiaa harkitaan tapauskohtaisesti kenttien perusparannusten yhteydessä. Ja Väinämöisen kenttä ei ole perusparannettavien kenttien joukossa seuraavien viiden vuoden aikana.

Damn.

Harjukaupungin salakäytävät

Alussa kaikki oli tavallistakin tavallisempaa ja arkisempaa mutta alkoi muuttua yhä kummallisemmaksi ja kummallisemmaksi.

Joistain lajityyppiin nähdenkin epäuskottavista piirteistä huolimatta Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä oli jotain perin kiehtovaa, joka jäi vaivaamaan.

Sen jonkin täsmentymistä odotellessa linkit HS:n arvioon ja kirjailijan itsensä sivuille.

Merkityksellisyyshiukkasten keskittymiä on, täällä päin esimerkiksi Museokadulla jos katsoo oikeassa kohdassa länteen.

Tie Tampereelle

Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle kuuluu olleen sikäläisille epätodellista luettavaa tapahtumista omilla kotikulmilla. Muukalaisena odotin etenkin sotilaallista analyysiä, mutta sekin jäi lopulta kertomuksista huokuvan vihan ja julmuuden varjoon. Voittajien hyytävä armottomuus antautuneita kohtaan.

Sanaa "kunnia" ei tee mieli käyttää kummankaan osapuolen kohdalla.

Ihme, että Suomi on moisen jälkeen voinut käydä 40-luvun sotiin edes joten kuten yhtenäisenä. Kuinka paljon olisi haavoja voitu lääkitä heti aseiden vaiettua jos maltillisemmat äänet olisivat päässeet päällimmäisiksi? Mutta kannattaako ammoisia asioita edes yrittää ymmärtää nykyihmisen tiedolla ja nykyisten humaanimpien käsitysten läpi?

Ainakin nykyisin voi miettiä, mitä nyt on tehtävissä, etteivät suomalaiset enää jakautuisi katkeran kaukana toisistaan oleviin yhteiskuntaluokkiin.

Lällyä ja ilmeistä muttei silti väistämättä epätosi.

Toinen yritys

Lähetin kesäkuussa Helsingin kaupungin liikuntaviraston sivujen palautelomakkeen kautta alla olevan viestin. Koska vastausta ei ole kuulunut, yritin äsken uudelleen.

Olisiko mahdollista saada Väinämöisen kentälle jalkapallomaalin kokoinen laukaisuseinä, jollainen löytyy esimerkiksi Kadetintien kentältä Munkkiniemestä sekä Saharasta?

Vielä 70-90-luvuillahan sellainen oli Väiskilläkin, mutta on sittemmin kadonnut.

Viimeksi eilenkin kentällä harjoittelevat jalkapallojuniorit kaipailivat laukaisuseinää.

Sanoi tarinan mukaan aikanaan Espanjan kuningas Kuuban-lähettiläästään: En ole kuullut hänestä kahteen vuoteen. Ellei mitään kuulu ensi vuonnakaan, lähetän hänelle kirjeen.

Poliisit

Loppukesästä televisio on jäänyt sopivasti auki Frasierin jälkeen ja Nelosen tosi-TV-poliisit tulleet tutuiksi. Tampereen silti toki ammattitaitoiset kummelipoliisit, Turun vähäeleisen viehkeä naiskonstaapeli, Lappeenrannan karjalankielinen partio.

Terve järki ja nopea harkinta näyttävät olevan arvossaan humalaisten tragikoomisia tekemisiä suomalaisessa kesäyössä setvittäessä, pykäliä silti unohtamatta. Öiset autoilijat aika tarkassa syynissä. Erityisesti lämmittävät siivoatte jälkenne- ja viette sen takaisin sinne mistä otitte -tyyliset ratkaisut silloin kun moinen on mahdollista.

Suomalainen into tulla maistipäissään jututtamaan virkavaltaa. Mielenterveystapaukset.

Jos viinaa ei olisi, Turussa riittäisi viikonloppuna yksi partio poimimaan katsastamattomat autot, tiivisti turkulainen virkamies.

Koska nyt on 2011, jaksot löytyvät toki myös verkosta.

Paratiisi (Nostalgiatrippi)

Lapsuuden mummolaan kuuluivat myös aikaiset herätykset aamulypsylle, perunapenkkien multaaminen ja risusavotta, mutta vuosien kuluminen tekee kaikesta kaunista ja myyttistä.

Asukkaille kaikki on tuttua arkea, harvakseltaan käyvä vieras koluaa kulmia katse poissaolevana luodaten samalla muistojaan samoista paikoista. Auringon lämmittämien aitanvinnin rappusten tuoksu, yläkerran portaiden narahdus, eteisen välioven kolahdus, sadepisaroiden plumpsahtelu kulman korvoon, auton surina tieltä järven toiselta puolen, kaikki ovat tiukasti tallella aivosoluissa jossain. Leivinuuni vain on 40 vuodessa kutistunut pieneksi.

Mustaherukkapensas ja nokkoset ovat kasvaneet navetan päädyn huussin oven pysyvästi kiinni, lohjenneen seinän aukosta voi silti ujuttaa kamerakäden sisään. Tina Louisen hymy oli tallella seinällä, mutta monet Yhteishyvästä, Pellervosta ja Katsosta leikatut kuvat ja kannet pudonneet.

Sisällä oli käytävä pitkäkseen tuvan tutulle pirttipenkille, koska se oli siinä.

Kahdessa vuorokaudessakin ehtii paljon, kiitos huomaavaisen isännän.

Maailman parhaan saunan hitaat pehmeät löylyt, uinti samassa rannassa, jossa taidon pienenä opettelin. Järviveden tuntu ja tuoksu. Pesu muuripadan kuumasta ja korvon kylmästä vatiin sekoitetulla vedellä. Nyt isona jo kylmä olut kuistilla järvelle katsellen, tenavina juostiin ylös tupaan, jossa kahvipöytä ja herukkamehu odottivat.

Saunarannan savustimessa muhineet lohifileet omasta maasta juuri nostettujen perunoiden, porkkanoiden ja salaatin kera.

Kesäsade huuhteli ampumarataa, mutta katoksen alla ja näyttösuojassa oli kuivaa. Ase tuntui kourissa yhä tutulta, vasen käsi löysi paikkansa lippaan tyvestä. Ääni on kovempi kuin kamerassa, idea silti sama tukipisteineen, hengityksineen ja puristavine liipaisuineen. Kaikki 7,62-milliset reiät löytyivät taulun mustasta keskiosasta, mutta napakympin läpäisi tällä kertaa vain perillinen. Ruuti tuoksuu hyvältä.

Mustaherukkapensaat notkuivat marjojaan maahan asti, kypsimmät halkeilivat jo. Osa eksyi riipiessä suoraan suuhun, sateen tauotessa sankokin täyttyi vähitellen.

Omaa nuorimmaista 80 vuotta vanhempi isoäiti pirteänä palvelutalolla, 70 paria villasukkia neulottuna. Jäätelöiden jälkeen otettiin jaloista tuoreet mitat.

Tervalta tuoksuva savolaisvene, airojen kärjistä putoavan veden liplatus iltaöisen järven pintaan. Kalat tyytyivät sukelluttamaan kohoa, mutta se harmitti vain pientä onkimiestä. Aikuisille riittivät tuulen hiljainen suhina rannan haavikossa ja punainen auringonlasku Pisavuoren suunnassa.

Myöhään meni, aamulla pakatessa väsytti. Ajoissa lähtemällä ehti vielä katsella maisemia. Juicen torilla satoi. Rissalassa hiljaista, vain lennoston hopeanharmaa Hornet päivystyspaikallaan platalla. Kallansilloilla iso remontti.

Rautatieaseman hallissa soi elävä musiikki, lipunmyynti oli nopea ja hinta odotettua halvempi. Kahvilan seinällä KalPan joukkuekuva. Kaakelikäytävä tuoksui samalle kuin 1969.

IC 68 odotteli jo valmiina laiturissa. Nokalla novotsherkasskilainen, ei enää suosikkini Dr 13. Silloin olivat Lentävä kalakukko ja Erikoispikajuna 84 Savonia.

Viitasaari

Isot pyyhkijät kaapivat läiskyen tuulilasia kun bussi kaarsi ABC:n kohdalla toiselle puolelle Viitasaaren linja-autoasemalle. Missään ei näkynyt ketään.

Pari tuntia aikaa.

Tie nousi loivasti, mutta keskustaa eivät ajantappokuljeskelijat löytäneet, hotelli Pihkurin vain. Sittemmin ilmeni, että keskusta oli siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Takaisin ja alas rantaa kohti.

Tihkusateen vihmoma silmää rauhoittava järvimaisema, tyhjä minigolfrata mielikuvituksellisin ratarakentein, satama haalistuneine kyltteineen. Veden toisella puolen mäen päällä puukirkko.

Seis! Lottamaja, luki sitten ylhäällä, mutta Porthanin kahvimaja rakennuksen kyljessä. Ja mainoksessa panniinit, paikallisittain. Pienellä terassilla jäätelöt, minulle tervaa joka olikin parempaa kuin Pirkan. Pariskunta tilasi paninit ja istui terassin toiselle puolelle. Tässä syntyi marraskuussa 1739 Henrik Gabriel Porthan, luettiin muistokivestä ennen siirtymistä tikkaa heittämään. Mikä olisi julkisen tikkataulun odotettavissa oleva elinikä Helsingin keskustassa?

Joku sentään jossain. Puhetta ravintolan terassilta minigolfin takaa, hahmo liikahti laituriin kiinnitetyn veneen hytissä.

Apteekin kautta K-marketiin, josta evästä ja perilliselle lukemiseksi Korkeajännitys. Jotkut asiat eivät muutu. Makuvissyjä oli vain isoissa pulloissa, joten tyydyin pieneen tavallista. Wiitakeskuksen käytävän seinillä paikallisten taiteilijain maalauksia.

Linja-autoasemalla (Matkahuolto kuulostaisi yhä osuvammalta) seisoi jo Seinäjoelta Joensuuhun taivaltava bussi meitä odottamassa. Oulun- Jyväskylän auto kurvasi pihaan ja kuljettaja rahtia hakemaan. Häntä jututtanut miekkonen kuulosti siltä savolaisukolta, joka laukoi Kummelissa vitsejään. Kai lauseet päättävän omanaurun vuoksi.

Kuljettajamme saapui ja vahvisti, että tällä pääsee Siilinjärvelle.

Bussin kääntyessä Siniselle Tielle sade oli lakannut. Juankoski, here we come.

Näin tulee matkustaa. Suomessa, julkisilla, ilman kiirettä, kevein kantamuksin, katsellen ja ihmetellen.

Rämäpään juurella

Tänä kesänä kävi ensi kertaa niin päin, että minä aloin kertoa jostain lentokoneesta mutta poika jatkoi ja laajensi aihetta.

Viestimuseon osuuteen olisi voinut perehtyä pidemminkin, mutta muutoin käynti Keski-Suomen ilmailumuseossa oli jo enemmän traditionaalinen visiitti kuin uuden kokemista. Kaikki toki koluttiin, ja näin hiljaisena päivänä seuraava sukupolvi sai lentää Safiria, MiG-21:ä ja Drakenia rauhassa.

Myytävien kirjojen hylly oli saanut saksalaisässien muisteloiden vastapainoksi rivin brittikollegoiden kertomaa.

Lounaaksi karjalanpiirakat ja naapurin leipomat korvapuustit vakiopaikassa MiGien takana pihan Rämäpään juurella.

Aamuvuoron sirkeä neitonen myi liput ja iltavuoroon tullut samanmoinen yhtä ystävällisesti pullakahvit. Ehtisittekö täyttää tämmöisen museokyselyn kun meidän pitäisi saada viikossa kokoon sata ja on vasta 28, kysyttiin, ja ehdimmehän me. Luonnehdin museota miehisen asiallisen perinteiseksi ja kaipasin lisää interaktiivisuutta kuten juuri noita ohjaamoja, joissa lapset saavat lentää leikisti. Vaikka toki suomalaisten museoiden rahatilanteen arvaankin.

Ois kyllä voitu olla pitempään, ilmoitti päälentäjä vielä kuuden tunnin jälkeenkin.

Tie

Halkeama asvaltissa kulki tien reunaviivan kohdalla. Spontaania taidetta. Tai ei. Sattumalta syntynyt taide ei ole taidetta, luki kuvisluokan seinällä 1980.

Tummemmankeltaisiksi käyvät pellot, tienreunan kasvit. Kuusikon lomasta siivilöityvä aurinko. Punaisen talon takana sinisenä päilyvä järvi. Sama tuoksu kuin nuoruuden fillariretkillä.

Kuulokkeissa Markku Heikkinen ja Jani Jansson ihmettelivät palkallisia kesälomia, mutta harhautuivat arkkitehtuuriin. Klikkasin seuraavaan podcastiin, jossa Enbuske johti keskustelua Suomesta, Puolustusvoimista ja NATOsta. Minusta ei tullut Jaakonsaaren äänestäjää mutta ajattelin palata myöhemmin Heikkisen ohjelmaan. Jospa sen lopuilla puhuttaisiin taas pienyrittäjän osasta.

Keskustelun läpi takaa hitaasti lähenevä pörinä ei ollut mopoauto vaan traktori. Laite sen perässä näytti niittokoneelta. Sitten kaksi leppoisasti köröttelevää moottoripyörää, kaksi kuin kilpaa ylinopeutta kiitävää henkilöautoa, kuuden mopon letka, neljässä kaksi päällä. Prätkähiiret.

Soratiellä askel rouskui. Vasen, vasen, nosti tasainen rytmi jostain assosiaation.

Viimeisellä asvalttipätkällä polvistuin ikuistamaan tietä ylittävän ison toukan. Marjatilan niityllä hevonen ravisteli itseään.

Yhdeksän pilkku kahdeksan kilometriä, väitti puhelimen ruutu, vaikka auton mittarissa perinteisesti kahdeksan. Ja kahdeksalla aika 1.23 vastaa tuttua kuuden kilometrin tuntivauhtiani. Mittaako Sports Tracker mitä sattuu?

Kälylän mäki ylös ja pihaan, jossa koneiden äänet kaikuivat. Kaksi vaihtoi stuttgartilaiseen iskareita, jarrulevyjä ja jarrupaloja, yksi hioi maalattavaa kaappia, yksi paistoi muurikkalettuja. Oikeita hyödyllisiä askareita.

Koirat laukkasivat ottamaan kulkumiehen vastaan.

Autoin kantamalla taikinakulhon ja lastan sisään.

Kolahtanein kirja aikoihin

Sofi Oksasta on rummutettu feministikirjailijana, mutta Puhdistuksen lukeminen tuotti saman reaktion kuin aikanaan kaverin kirjaa epäluuloisena tavanneelle Pulteri-sarjakuvan hahmolle.

Mutta tämähän on hyvä.

Aivan hirvittävän hyvä.

Erinomaisen sujuvalukuista kieltä, joukossa hienoja kielikuvia. Tarinoiden langat kietoutuivat yhteen pysyen silti tarpeeksi hahmotettavina. Puhdistusta voisi lähteä analysoimaan ties kuinka monelta kantilta, ja niin HS:n lukupiirin kommentoijat tekevätkin.

Inhimillisten motiivien ja tekojen nivoutuminen Viron historian synkkiin vuosiin. Aliiden kotiaskareiden ja säilömisten kutoma tunnelma. Rappeutuva kylä. Kärpästeema.

Väistämätön ajatus: Kertoisiko tarina Suomesta, jos Kannaksen puolustus ei olisi 1944 pitänyt? Ketkä olisivat lähteneet, ketkä jääneet, ketkä karkoitettu, ketkä teloitettu, keistä tullut huurteisiin korsuihin Suomen metsäveljiä odottamaan lännen apua, jota ei olisi tullut. Ketkä olisivat selviytyneet parhaansa mukaan, ja millä hinnalla. Olisiko Suomi ollut emigranteille Ruotsissa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa ikuisesti aurinkoinen 30-luvun kotimaa? Olisiko kansandemokraattinen kylänvanhin muuttanut yön pimeydessä kadonneen suojeluskuntalaisen taloon ja pastorin pöytähopeat löytyneet kyläläisten pöydistä? Ketkä olisivat Neuvostoliiton kaaduttua vetäytyneet hiljaa sivummalle tai mumisseet, että tarkoittivat vain maan parasta ja tottelivat vain käskyjä kuten Stasilandissakin? Olisiko Suomessa säilötty sieniä lasipurkkeihin ja katsottu salaa Ruotsin TV:stä lihamainoksia?

Ja olivathan siellä toki ne naisetkin. Jotka etenkin kärsivät varsinkin siellä, missä väkivalta ja mielivalta pääsevät valloilleen.

Vatukossa

Vinka pörisi horisontissa harjoituskierroksiaan, pallokentän leikattu nurmi tuoksui leikatulta nurmelta.

Vanha uros vei vielä laukaisukisan jatkokierroksella yhden maalin erolla. Tappion raastama juniori potkaisi kiukkupäissään pallonsa aidan yli vatukkoon. Sitä etsiessä löytyi suuhun maukkaita marjoja ja pöpeliköstä jonkun muunkin pallo.

Jätettiin löytöpallo kentälle löydettäväksi ja lähdettiin ostamaan kolme litraa jäätelöä. Sekaan isolla kauhalla mustikoita.

Ensimmäinen elokuuta

Kolealta tuntuvaan alle 20 asteeseen pudonnut lämpötila alleviivaa kalenteria osuvasti. Vaikkei itselläni jyrkkää työn ja loman taitetta olekaan.

Kesä 1975 oli lämmin, etenkin Uukuniemellä. Ja kesä 2002 jatkui kuumana syyskuuhun.

Tuli vain mieleen.