Monesta penkkiurheilijasta poiketen seuraan isot ottelut mieluummin kotona kuin ravintolan pöydässä screenin ääressä, mutta nyt on sekin koettu.
Tunnelmaa töölöläisessä Mr. Donissa voisi kuvailla sivistyneen asiantuntevan eläytyväksi. Väkeä alkoi kerääntyä hyvissä ajoin, kanava vaihtui BBC:n Libya-uutisoinnista YLEn kakkoseen, ääni ruuvattiin kuuluviin, pizzat tilattiin ja syötiin ennen alkuvihellystä. Juomien menekki näytti odottamattoman vähäiseltä eikä kukaan vaikuttanut mainittavasti päihtyneeltä.
Murina erotuomarin osoittaessa rangaistuspilkkua, kollektiivinen ampaisu seisomaan, epäuskoinen ei!-parahdus ja valuminen takaisin istumaan Schalken puolustajan torjuessa Teemu Pukin kohti tyhjää maalia lähettämän pallon, räjähdys seisaallaan kädet pystyssä möliseväksi kasaksi seuraavan yrityksen painuessa vihulaisen maalin takakulmaan, hillityt kirosanat ja huokaukset unelman valuessa käsistä, tuolien kolina ja jalkojen töminä turhautuneiden saadessa tarpeekseen.
Jälkipelit.
Toistoja, toistoja, lisää toistoja vain, pinnisti harmituksesta jäykkä valmennusjohtaja studiossa, ja juniorien isät ruudun tällä puolen nyökkäilivät samanmielisesti. Daavidkaan tuskin olisi voittanut toista kohtaamista Goljatia vastaan, oli osuvasti sanottu.
Kiitos ja tervetuloa uudelleen, muisti isäntä sanoa keräillessään viimeisiä laseja ja viimeisten asiakkaiden noustessa ja lipuessa lämpimän hämärään kesäyöhön. Perussuomalainen isäntä ei luullakseni sanoisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti