Pari tuntia aikaa.Tie nousi loivasti, mutta keskustaa eivät ajantappokuljeskelijat löytäneet, hotelli Pihkurin vain. Sittemmin ilmeni, että keskusta oli siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Takaisin ja alas rantaa kohti.
Tihkusateen vihmoma silmää rauhoittava järvimaisema, tyhjä minigolfrata mielikuvituksellisin ratarakentein, satama haalistuneine kyltteineen. Veden toisella puolen mäen päällä puukirkko. Seis! Lottamaja, luki sitten ylhäällä, mutta Porthanin kahvimaja rakennuksen kyljessä. Ja mainoksessa panniinit, paikallisittain. Pienellä terassilla jäätelöt, minulle tervaa joka olikin parempaa kuin Pirkan.
Pariskunta tilasi paninit ja istui terassin toiselle puolelle. Tässä syntyi marraskuussa 1739 Henrik Gabriel Porthan, luettiin muistokivestä ennen siirtymistä tikkaa heittämään. Mikä olisi julkisen tikkataulun odotettavissa oleva elinikä Helsingin keskustassa?Joku sentään jossain. Puhetta ravintolan terassilta minigolfin takaa, hahmo liikahti laituriin kiinnitetyn veneen hytissä.
Apteekin kautta K-marketiin, josta evästä ja perilliselle lukemiseksi Korkeajännitys. Jotkut asiat eivät muutu. Makuvissyjä oli vain isoissa pulloissa, joten tyydyin pieneen tavallista.
Wiitakeskuksen käytävän seinillä paikallisten taiteilijain maalauksia.Linja-autoasemalla (Matkahuolto kuulostaisi yhä osuvammalta) seisoi jo Seinäjoelta Joensuuhun taivaltava bussi meitä odottamassa. Oulun- Jyväskylän auto kurvasi pihaan ja kuljettaja rahtia hakemaan. Häntä jututtanut miekkonen kuulosti siltä savolaisukolta, joka laukoi Kummelissa vitsejään. Kai lauseet päättävän omanaurun vuoksi.
Kuljettajamme saapui ja vahvisti, että tällä pääsee Siilinjärvelle.
Bussin kääntyessä Siniselle Tielle sade oli lakannut. Juankoski, here we come.
Näin tulee matkustaa. Suomessa, julkisilla, ilman kiirettä, kevein kantamuksin, katsellen ja ihmetellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti