Viivästynyt suruviesti

Kaikki alkoi Hesarin jutusta vanhojen laivojen mukaan nimettävistä Kalasataman uusista kaduista. Capellalla tai Antareksella faija-vainaa ei vanhan pestikirjansa mukaan ollut seilannut, mutta Aldebaranilla, Canopuksella, Polariksella, Arielilla ja monella muulla kyllä. Netistä löytyi kuvia, faktoja, muisteloita.

Mutta hankalammaksi löytää osoittautui se minulle tutuin ja tärkein: Into. Vasta tunnuskirjainten OGTC ja Hangon Hinauksen kautta päädyin tietoon tapahtumista liki kahdeksan vuotta sitten.  Ei uutinen laivan viimeisistä vaiheista ihan isku palleaan ollut niin kuin tieto ihmisen kuolemasta olisi, mutta tuuppaus kumminkin. Ahmin rivit ensin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti.

Myynti Nesteeltä ensin Hangon Hinaukselle ja sitten Alfons Håkansille, muutostyöt pelastushinaajasta puskijaksi ja sitten viimeinen matka. Lähtö Oxelösundista hiiliproomua työntäen kohti Merenkurkkua, myrsky, ensin toisen ja sitten toisenkin pääkoneen rikkoutuminen, helikopterien ja pintapelastajien suorittama miehistön pelastaminen kahdessa erässä, hylätyn yhdistelmän ajautuminen Grundkallenin majakan matalikolle ja uppoaminen.

The pusher, found lying on its starboard side in the depth of 25 metres (82 ft), apparently capsized while still within the notch of the barge. The superstructure was torn away and the upper wheelhouse was not found. The hull had ruptured and half of the engine room was destroyed, scattering pieces of machinery in a large area around the site.

Riipaisevaa luettavaa.

Faijan hytti kirjoituspöytineen, konttorikoneineen ja pöytälaatikosta löytyvine keltaisine Wrigley's PK-purukumipaketteineen. Sohva ja outo seinään kiinnitetty lämmitin. Sairashytti, jossa luin karhean huovan ja valkoisen päällyslakanan alla marsalkka Zhukovin muistelmia laivan hyvinvarustellusta kirjastohytistä. Sauna. Kylmältä rasvalta haiseva kapyysi, jossa oli maailman suurin teräksinen perunankuorimakone ja jonka skailetista saattoi kiivetä keulakannelle. Päällystömessissä aamiaisella juodun Lipton-teen maku. Käytävän päässä konehuoneen ovi, jonka takaa aukesi ihmeellinen maailma. Käytävän matto paljaiden jalkojen alla. Vihreäksi maalatun peräkannen peseminen katuharjalla. Ikkunoista paistavassa kevätauringossa tanssiva pöly salongissa, Nesteen vanhalla liekkilogolla koristellut lasit ja karahvit kaapissa, koristeet seinillä. Aurinkoiset kesäviikonloput ja sitruunasooda yläkannella pelastusliivilaatikon päällä istuskellen. 

Laivakellon ääni, ankkuripelin paksu rasva, maalatun teräksen tuoksu, kaiteiden puureunukset, etupuskimen kumintuntu sormien alla ja edessä seinänä nouseva neuvostoliittolaisen tankkerin harmaa kylki kun koneiden kumu sai hinaajan tärisemään ja vesi ahterissa partaan alla kuohui, vaikka mikään ei tuntunut liikkuvan. Brygan lasilla päällystetty karttapöytä, lukulamppu, ilmapuntari, suuret esiinvedettävät karttalaatikot, värikkäät merkkiliput siististi lokeroissaan, ruori, lämmitettävät ikkunalasit ja keskellä se pyörivä, jonka sai napista käyntiin. Koneiden säätimet, lupa käynnistää tutka, jonka näytöllä saaristo liikkumattomana kiersi. Sivupotkurien vipu. Radiolaitteet harmaata metallia. Lyhyt lankonki, joka nostettiin laiturille ennen aluksen irrottamista. Tikkaat komentosillan päälle, jossa olivat valonheittimet ja alempi vesi- ja vaahtotykki ja ylempänä korissaan toinen, sekin punaiseksi maalattuna. Emäsalon lossin edestakaisin lipuvat valot illan pimetessä. Öljynjalostamon tuoksu, jota lopulta ei enää edes huomannut. 

Lipunlasku illalla kun sain viikata siniristin ruskeaksi petsattuun säilytyslaatikkoonsa. 


Yhtiön logo savupiipun kyljessä, peräkansi, jonne ei saanut mennä hinauksen aikana koska katkeava vaijeri voisi kannen poikki suhahtaessaan leikata ihmisen kahtia. Jykevä hinauskoukku. Hinaaja, muka, mutta lapsen silmissä vähintään jäänmurtajan kokoinen. Vuosien varrella tutuiksi tulleet laivat, joita sitten pöydän ääressä tenavan innolla huopakynillä piirtelin. Tervi, Palva, Airismaa, Purha, Pronto, Enskeri, Tiiskeri, Nunnalahti. Kaikki ne hytit ja messit pidempiä matkoja varten, vaikka usein työskenneltäessä ei tarvittu kuin faija, siiffi ja täkkimies, joka poimi tankkerista ammutun nyörin ja veti sen perässä touvin yli partaan. Faija vaihtoi kaulassaan roikkuvalla rahisevalla radiopuhelimella ohjeita tankkerin kanssa ja ohjasi koneiden säätökahvoilla, ruoria ei juuri tarvittu. Harppoi laituriin tultaessa oikealle siivelle, avasi sieltä kannen alta identtiset säätimet esiin ja sovitteli aluksen alhaalla näkyvän laiturin kylkeen, aina yhtä vaivattomasti.

Muistot meren pohjassa. Varmaan olen silloin lukenut uutisen mutta nimen vuoksi tajuamatta, mistä aluksesta oli kyse.

Muuttaneet kauniin laivan moisen näköiseksi ja alentaneet proomujen puskijaksi. Liekö nimen vaihtaminen joksikin Heraklekseksi silloin ollut yksi loukkaus lisää vai sellaisen lievennys? Ja sitten vieneet merelle Virve-myrskyyn.

Elottoman esineen takia ei pitäisi sortua tunteelliseksi, mutta kaikki merenkulkua tuntevat tietävät, että laivoilla on sielu. Sen tiesi Yamaton viimeisestä matkasta kirjoittanut ja sen tiesi myös Alistair Maclean kertoessaan kuvitteellisen HMS Ulysseksen viimeisistä hetkistä Jäämerellä.

Mennyt maailma on taas vähän menneempi.

Onnettomuustutkinta: B2/2004M Työntöproomuyhdistelmä HERAKLES-BULK, vaaratilanne ja uppoaminen Selkämerellä 2.–3.3.2004