Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).
Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)
Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.
Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.
Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:
Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:
”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”
Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.
”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”
Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.
En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.
Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia:
HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.
IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu
IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan
Minulle räätälöidyssä helvetissä ikuisuuteni kuluisi tanssien jättiareenan yleisölle luontevaksi harjoiteltu kestohymy kasvoilla. Joillekin semmoinen on kuitenkin suurin unelma. Eli taivuin somevirtaani yltäneen mainonnan alla katsomaan Netflixistä sarjan Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.
Lukemani muistelmat pyrkimisistä erilaisiin armeijoiden erikoisjoukkoihin palasivat mieleen, kun tässä ensin poimittiin liki tuhannesta video- ja CV-hakemuksesta osa paikan päälle näyttämään tanssitaitojaan ja sitten siitä ryhmä harjoitusjaksolle, jolla väkeä alettiin karsia kohti lopullista 36:n joukkuetta.
”Andy McNab” kertoo SAS-muistelmissaan, kuinka ensimmäinen tumma pilvi hakijan taivaalla oli gypsy’s warning – kouluttajien vinkki, että otteiden pitäisi parantua tai kohtalona on platform 4: raide, jolta lähtee maitojuna Lontooseen. Tässä dokumentissa pelkona on kutsu toimistoon, jossa edessä on joko tiukka palaute tai ilmoitus putoamisesta jatkosta ja kyynelten kastelema paluu pukuhuoneeseen tavaroita pakkaamaan. (Yhden huoltajan toimenkuvaan kuuluu saattaa murtuneet pudokkaat äidillisen lohduttavin ottein pois paikalta.)
McNabilla oli kuitenkin edes joitain konkreettisia mittareita arvioida suoritustaan: oliko marssilla tai yösuunnistuksessa ensimmäisten tai viimeisten joukossa. Vuosikaudet sivusta muodostelmaluistelua seuratessa pisti silmään, kuinka siellä ei ole pallopeleistä tuttuja maalitilastoja, pistepörssejä tai plusmiinuksia rankkaamassa pelaajia vaan yksilön kohtalo on pitkälti valmentajan subjektiivisessa arviossa. Niinpä valmentajien ilmeet, huomion jakautuminen, kommentit ja niiden rivien välitkin saavat paineiden alla jännittävien naisten mielissä suhteettoman painoarvon.
Tässä dokumentissa kriteerit ovat mahdollisimman epämääräiset, kun teknisten taitojen ja esittämisen päälle on haussa vielä it eli se jokin. Mitä se jokin lopulta on, tietää korkeintaan valitsija eli tässä tapauksessa kaksikko director ja choreographer. Lopputulos on sama: Pakko yrittää jatkaa hymyilyä ja miellyttää valitsijoita, joille ainoa oikea vastaus palautteeseen on hermostuneen nyökkäilyn saattama Yes, m’am
Kuten sarjassa suoraan sanotaankin, Dallas Cowboysin cheerleaderin ei ole tarkoitus olla oma itsensä vaan vuosien varrella muotoutuneen ja johdon arvioiman ihannekuvan mukainen. Niinpä edessä on jo valintaprosessin loppuvaiheessa makeover ja ei pukujen sovittaminen naisille vaan naisten sovittaminen pukuihin. Hiusten pituus ja värikin menevät tarvittaessa uusiksi samoin kuin meikki. Jos vartalo on hiukan vääränlainen eikä sittenkään ihan istu pukuun oikealla tavalla, voi kohtalona vielä olla putoaminen jatkosta. Eivätkä vartalon mitat saa kauden aikana missään tapauksessa muuttua.
Viimeisen päälle mietityn lopputuloksen on sitten määrä miellyttää niin Cowboysia katsomossa fanittavia äijiä kuin vanhainkodin PR-vierailulla tavattavia isoäitejäkin. Kuten tekoäly tiivistää:
The Dallas Cowboys Cheerleaders (DCC) walk a very deliberate line between "sexy" and "innocent" to maintain their "America's Sweethearts" brand. It's a complex and often debated balance, achieved through a combination of strict visual guidelines, behavioral expectations, and a carefully cultivated public image.
Kiintoisa sivupiirre on cheerleadereiden perehdyttäminen vai pitäisikö sanoa jopa indoktrinointi Dallas Cowboysin historiaan ja perinteisiin kuin maan merijalkaväessä, jossa kuuluu tarkoin opiskeltavan joukon historia, kuuluisimmat taistelut ja laulut. Cheerleadereiden pitää ainakin osata vastata ihmisten kysymyksiin organisaatiosta ja sen kuulumisista, ja bussissakin on mukana seuran sideline reporter, joka alustaa mikrofoniin sarjatilanteesta ja tulevan tai päättyneen ottelun pääkohdista.
Sarja nosti cheerleadereiden palkkiot tapetille, kun nähtiin, kuinka jotkut heistä laskunsa maksaakseen painavat amerikkalaiseen tapaan yhtä, kahta ja kolmeakin työtä kiirehtiäkseen sitten illaksi harjoituksiin ja aamulla taas muutaman tunnin unen jälkeen oravanpyörän uudelle kierrokselle. Pelkästään työmäärän, terveytensä vaarantamisen ja olemattoman korvauksen suhde ei vielä järkytä suomalaista, joka on tottunut lukemaan kaiken satsaavista mutta köyhistä urheilijoista. Siinä missä näiden arvioitiin jossain saavan vain 15 000 – 30 000 dollaria vuodessa, saattaa kai suomalainen muodostelmaluistelija maksaa melkeinpä vastaavan määrän saadakseen tavoitella unelmiaan samantapaisilla harjoitusmäärillä.
Karun kontrastin tuottaa kuitenkin joukkueen rooli osana Dallas Cowboys -konsernia, joka, jos oikein luin, tuottaa vuodessa voittoa noin 500 miljoonaa dollaria. DCC:n isoimman pampun, konsernin omistajaperheen tyttären, ihastelut siitä, kuinka cheerleaderit eivät ole mukana rahan vaan jonkin suuremman takia, kuulostavat aavistuksen ontoilta, ja Karl Marxista kuullut voi pohtia, kuinka näiden naisten tanssitaidoillaan, ulkonäöllään ja olemuksellaan synnyttämä lisäarvo valuu kapitalistin taskuun. Toisen tuotantokauden lopussa kerrottiinkin sarjassa nähdyn ay-henkisen heräämisen johtaneen lopulta 400 prosentin suuruisiin palkankorotuksiin.
Feministisestä tai muusta kriittisestä näkökulmasta laadittuja arvioita aiheesta näyttää riittävän (vaikkapa teemalla ”Exploitation in the name of patriotism”), ja kaiken lisäksi tämäkin yhteistyössä konsernin kanssa tehty sarja tuskin vääristää todellisuutta ainakaan yhtiön kannalta kielteiseen suuntaan.
Täältä katsoen on Amerikka iso ja ihmeellinen maa, ja en näy olevan ainoa, joka pisti merkille uskonnon osuuden sarjassa. Osa joukkueesta käy sikäläisen värikkäiden kirkkojen tilaisuuksissa, ruokarukouksia ja rukouspiirejä riittää, ja haastateltu jos toinenkin vakuuttaa toteuttavansa jumalansa hänelle laatimaa suunnitelmaa. Etelävaltiolaista bible beltiä vai isommin amerikkalainen ilmiö?
Samoin oudoksuttaa aina vain amerikkalainen suureellinen tapa esittää asiat. Kaikki on ihanaa ja kaikkea rakastetaan yli kaiken ja jokainen on always been a great fan of mikämilloinkin. Noloa ja jopa falskia vaiko sittenkin naiivin vilpittömän sympaattista verrattuna eurooppalaiseen nyrpeään kyynisyyteen?
Showbisneksen amerikkalaiset jos jotkut kyllä osaavat, ja niin DCC.n esitykset kuin sarjassa nähdyt ottelu- ja muutkin tapahtuvat ovat viimeisen päälle hiottuja.
Mielenkiintoista lukea peräkkäin kahdet kovin erilaiset sotilasmuistelmat: Ilmari KäihkönSotilaan päiväkirja ja Martti J. Karista kertova Käsikirjoitukset eivät pala.
Melko vanhana ja kouluttautuneena varusmieheksi ja sitten rauhanturvaajaksi Tšadiin lähtenyt Käihkö pettyi niin varusmiespalvelukseen kuin rauhanturvaamiseenkin. Pienestä pitäen oikeistolais-isänmaallisessa ympäristössä Kouvolassa kasvanut Kari taas oli laskuvarjojääkärinä ja sittemmin ammattisotilaana elementissään, vaikka urahaaveissa välillä välähtikin myös historianopettajan työ.
Ensivaikutelmana Käihkön kirjasta oli, että onpa kaverilla voimakas, ehkä liiankin voimakas sosiaalinen omatunto, ainakin sotilaaksi. Kun kärjistäen ”järkyttyy kuullessaan parikymppisten suomalaismiesten käyttävän Afrikassa n-sanaa”. Mutta muutenkin huokuu päiväkirjassa ankara syyllisyydentunto siitä, että hän itse on rikkaasta maasta ja toiset maailmassa köyhiä. Kun Käihkö ilmoittaa, ettei halua olla sotilas, jos sotilaalla pitää olla vihollisia, lukija miettii, miksi hän sitten on rauhanturvaajana vapaaehtoisesti sotilas. No rahan takia ja ehkä samalla tarkkailevassa tutkijan roolissakin, teksti vastaakin.
Sotilaat kohtaamassakin lähinnä siviilejä on tietysti nykyajan toistuva tilanne, kuten amerikkalaisetkin ovat monesti huomanneet. Sitä käsittelee myös Martti J. Kari Balkanilla:
"Alistajien eli peiliaurinkolasien käyttö oli kielletty, baretti piti pitää olkapäällä, eikä rynnäkkökivääreitä ollut vaan sivuaseena oli pistooli. Meillä opetettiin paljon sitä, miten ihmiset kohdataan."
Melkeinpä tärkeintä sotilaan tehtävässä on motivaatio, ja tehtävästä Tšadissa se ilmeisestikin jäi puuttumaan. Vaikka vaaroista puhuttiin, jäivät aseita ja suojavarusteita kantaneen joukon kokemukseksi sotimisesta pari yössä kuulunutta laukausta jostain kaukaa, ja ilmeisesti miehille oli muutenkin epäselvää, miksi he yleensäkään maassa olivat. Martti J. Karin kohdalla motivaatiota riitti koko ajan, ja potentiaalinen vihollinen oli naapurissa, vaikka sotilaiden kuuluikin vuosikymmenten ajan opiskella ulkoa YYA-sopimusta.
Ilmari Käihkö aloitti sotilasuransa jo tutkijana, Martti J. Kari taas veti vielä lukiossa ennätysrivin nelosia, mutta osoitti tarvittaessa pystyvänsä maanisella opiskelutahdilla vaikka mihin: tuloksena priimuksen titteleitä sotilasopetuslaitoksissa ja akateemisia saavutuksia siviilissäkin aina väitöskirjaa myöten.
Juhlapuheissa tavataan korostaa Suomen puolustusvoimien solidaarista ja kansaa yhdistävää luonnetta, ja kuten irlantilaisten ammattisotilaiden rinnalla palvellut Käihkö huomaakin, sotaväkemme on vähemmän luokkatietoinen kuin vaikkapa anglosaksisissa maissa, joissa upseerit ja miehistö tulevat eri taustoista ja puhuvat käytännössä jopa eri englantia. Mutta samalla Käihkö noteeraa suomalaisen kantahenkilökunnan alentuvan asenteen suhteessa reserviläisiin ja etenkin varusmiehiin, joita he kohtelevat kuin lapsia. Luokkaraja se on meilläkin ja kapiaiset oma yhteisönsä kurssiveljeyksineen. Miten tähän kuvioon asettuvat reservinupseerit, en osaa taviksena sanoa.
Käihkö tekee mielenkiintoisia huomioita sotajoukon ryhmädynamiikasta ja sen muodollisista ja tosiasiallisista hierarkioista samoin kuin johtamistavoista ja niiden tuloksista. Samoja on ehtinyt tietysti jokainen miettiä niin armeijassa kuin siviilissäkin: Mitkä ovat roolit ryhmässä ja millaisia johtajia oikeasti arvostetaan ja kunnioitetaan ja miksi.
Martti J. Karin roolista en aikanaan ehtinyt kummempia havaintoja tehdä hänen pistävän nuoren luutnantin katseensa lävistäessä rivimme alaviistosta, mutta kirjasta päätellen hän on ollut jossain määrin outolintu upseerikunnassa. Ja ilmeisesti hetkittäin myös vastahangassa joidenkin kanssa. Onko jääminen eläkkeelle everstin arvoisena ammattiupseerille onnistuminen vai epäonnistuminen, en osaa sanoa.
Lämmittää lukea Karin ilmeisen substanssia korostavasta asenteesta tittelien, hienostelun ja jopa arvosanojen kustannuksella. ”...lempiravintola oli IKEA, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostoksensa aina Prismasta”. Samalla toki hänen itse arvostamansa asiat ja niiden tunnusmerkit ilmeisesti saivat näkyä: Mieleen jäivät nuoren luutnantin hyppysiivet palveluspuvun rintapielessä, ja kirjassa kerrotaan ponnisteluista saada lupa kantaa vormussa Puolan laskuvarjojääkärikoulutuksen läpäisemisestä kertovaa merkkiä.
Yhteistä molemmille kirjoille on, että media on tietenkin koettanut etsiä niistä nostoiksi tunteisiin vetoavia kohtia saadakseen klikkauksia edes jonkinlaisilla kohuotsikoilla. Tiedustelutoimintaa koskevat sellaiset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta Martti J. Karin sairastumista ja kuolemaa koskevat tuntuvat lähinnä tunkeilevilta. Niissä kohdin tuli kirjaakin lukiessa tunne, että nämä ovat yksityisasioita, tässä kohdin voisin poistua huoneesta ja sulkea oven takanani.
Ja molempien kirjojen ajankohtaisuuden ja ehkä kirjoittamisenkin taustalla on maailman muuttuminen. Käihkön kohdalla vanhan sotilas- ja muunkin maailman suhde rasismin ja sukupuolten tasa-arvon kaltaisiin kysymyksiin, Karin kohdalla taas Venäjän paljastuminen sittenkin arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi diktatuuriksi.
Entisenä koululaisena ja entisenä koululaisten faijana oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihto otsikolla ”Huokauksia luokasta” mielenkiintoisinta luettavaa pitkään aikaan.
Täältä oppilaan puolelta katsottunahan opettajat ovat olleet jolleivät nyt sentään antagonisteja niin kuitenkin osa systeemiä ja auktoriteetti. Aina sieltä omista ajoista alkaen, kun opettajan astuessa luokkaan noustiin pulpetin viereen seisomaan, järjestäjä seisoi valmiina opettajanpöydän vieressä päiväkirja valmiiksi oikealta aukeamalta avattuna eikä olisi tullut mieleenkään yrittää sinutella opettajaa.
Toki jo omina lukioaikoina osa opettajista alkoi näyttää vähän ihmisiltäkin, ja tässä kirjassa he ovat erittäin sellaisia.
Opetushallitus, digivisionäärit ja ylioppilastutkintolautakunta työntävät yhä uusia hommia vaikkei suuresta osasta entisiäkään makseta. Aineen osaamisen ohella pitäisi olla tuhannen muun alan osaaja aina vain enemmän ongelmia kokevien nuorten tueksi ja poliitikot ja kansa ehdottelevat koulun harteille aina vain uusia velvollisuuksia. Päälle sitten vielä konsulttien luennot, joihin työnantaja käyttää rahaa mieluummin kuin opettajien palkkoihin.
”Vieläkin puistattaa se kerta, kun Juhani Tamminen oli palkattu koululle kouluttamaan aineenopettajia - - Karkasin salista kesken monologin ja ilmoitin ihmettelevälle apulaisrehtorille, että anon mieluummin vaikka palkatonta virkavapaata kuin kuuntelen onttoa voimautushöpinää.”
Ja tavallaan mukava kuulla myös opettajien vahvistavan oppilaiden epäilyt, että Abitti on susi, oppikirjoissa (jos sellaisia saa) on virheitä ja ristiriitaisuuksia ja YTL:n kriteerit yo-kirjoitusten arvosteluun ovat pahimmillaan sellaiset, ettei niistä saa arvostelijakaan selkoa.
Kaikilta koulutukseen liittyviä päätöksiä tekeviltä voisi edellyttää tämän kirjan lukemista ennen kuin tekevät mitään.
Bonuksena ohi pääaiheen vielä havainnot vuodenaikojen jyrkästä erilaisuudesta Koillismaalla versus ja sumuisessa tuulisessa merenrantakaupungissa. Ja aluenäkökulmasta: ”Helsinki-kriittisyyden olen Turussa kyllä oppinut”, Tommi Kinnunen vahvistaa ja muistuttaa monen muun tavoin, toisin kuin mediasta voisi luulla, Suomea on Uudenmaan ulkopuolellakin.
Tämän kirjan tyylisiä avautumisia riittäisi epäilemättä myös vaikkapa hoitoalan ammattilaisilla. Ja jotain on jo saatukin, esimerkiksi Kaarina Davisin ”Rankka kutsumus” ja Kari Hautamäen ”Nyt sinä kuolet”.
Vai tyydytäänkö keräämään tykkäykset helposti selattavilla kuvilla kauniista ihmisistä tai auringonlaskuista, hassuilla meemeillä ja videoilla, joissa tekstiä on korkeintaan viidessä sekunnissa hahmotettava määrä, iskulauseilla.
Pari tänä vuonna tallentamaani linkkiä vie jossain aivolohkossa väreilleen kysymyksen äärelle.
"Runoilija, kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski kirjoittaa Avain-lehdessä nopeasta tunnistettavuudesta psykologi Daniel Kahnemanin kognitiivisia käsitteitä hyödyntäen: Instagram alustana hyödyntää nopeaa ja intuitiivista järjestelmää 1 ja hylkii tietoisen vaivannäön järjestelmää 2.
Instagramin ruudun ja kuvien pieni koko sekä sen toiminnalliset tarjoumat rohkaisevat nopeaan selaamiseen, jossa pysähdytään vain hetkeksi katsomaan yhtä kuvaa tai videota ja päätelmät niistä tehdään nopeasti. Nopeaa selaamista suosii myös käyttöliittymien kulttuurinen tarjouma, jolla viittaan siihen, että esimerkiksi älypuhelimia selataan lyhyitä aikoja kerrallaan ohi menevissä mutta jatkuvasti uusiutuvissa jokapäiväisissä tilanteissa."
Ja
"Jälkikäteen katsottuna 2010-luvun alussa maailma vaikutti meritokraattisemmalta ja pitkäjänteisemmältä. Myös internetin arkistot puhuvat tämän puolesta. Elettiin blogien kulta-aikaa. Internet oli suotuisa jäsennellyille puheenvuoroille ja kärsivällisille hehtaaridialogeille. Laatu korvasi määrän. Parikymppisenä opiskelijana pääsin keskustelemaan kokeneempien ja nimekkäämpien henkilöiden kanssa intensiivisesti ideat edellä. Nykypäivän Twitteriä ja TikTokia katsoessani olen kiitollinen, että sain debatoida ja oppia vanhassa blogimaailmassa nykyisen huomiohakuisen someteatterin sijaan."
Ensimmäinen lainaus on Vesa Rantaman kirjoituksesta "Terapiarunoutta fanituotteena – miksi Kiira Korpea julkaistaan?" (linkki) ja toinen Thomas Taussin tekstistä "Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 1" (linkki)
Kansanmurhaa, raiskauksia, kidutusta, väestön pakkosiirtoja, luonnonvarojen ja teollisuuden ryöstöä, tuhoa tuhoamisen ilosta.
Venäjä 2022 tuntuu aika lailla yksi yhteen meidän aikamme natsi-Saksalta. Ja kompromisseja sen kanssa ehdottavat ihmisiltä, jotka olisivat aikanaan antaneet Hitlerin säilyttää kasvonsa ja pitää muut miehittämänsä maat kunhan edes lopettaa verenvuodatuksen itärintamalla.
Vuosia oli tunne, että joskus vielä olisi kiintoisaa poiketa taas turistina itänaapurissa. Nyt tuntuu, että saattaa jäädä omana elinaikana tekemättä.
Ehkä Venäjään voisi jonain päivänä taas suhtautua täysivaltaisena valtiona, jos se olisi myöntänyt pahat tekonsa, vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta Krim mukaan luettuina ja maksanut tuntuvat sotakorvaukset.
Reaalipolitiikkaa tämän verran nähneenä oletan kuitenkin, että länsi taloussyistä jossain kohdin keksii näppärän "kompromissin", jonka jälkeen voidaan taas palata tekemään bisnestä ja kuluttamaan kilowatteja.
Eräitä huomioita sukupolvestani, kuuluu 70-luvulla syntyneen Katja Marteliuksen HS-kolumnin otsikko. Osa kolumnin huomioista tuntuu myös 60-luvun lapsesta tutuilta, osa taas ei.
Itsensä kehuminen ja osaamisensa markkinoiminen tuntuu vieraalta ja väärältä, kun on opetettu, että omakehu haisee. Ja että omat tunteet kuuluu pikemminkin pitää omana tietona kuin tehdä niistä numeroa.
Elämisen ja olemisen vaimentaminen ja tasapäistäminen, kyllä. Eikä falskilta tuntuvaa tekopirteyttä ja -dynaamisuutta.
Ydinsota ja ympäristön tuho olivat koko ajan kulman takana tulossa, mutta en muista, että ne olisivat yöunia vieneet. Kunhan olivat. Ruskeat trikoopaidat toki muistan ja vanhempien illanistujaiset. Ja perjantain Coca-colan tai saattoi se olla vihreä Aku Ankka -limsakin.
"Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei." Kansakoulussa ja sittemmin peruskoulussa opittiin, että kun odottaa jonossa omalla paikallaan, saa kyllä aikanaan sen Trip-tetransa. Mutta oikeassa elämässä huomasikin, että usein tetrat ovat oman vuoron tultua jo loppuneet röyhkeämpien otettua monta.
Poikana en tiedä ripsistä tai tyttöjen roolista mutta olen muistavinani, että tytöt ja naiset tuntuivat jo lapsena ihan varteenotettavilta ihmisiltä. Muutkin kuin Peppi Pitkätossu, Neiti Etsivä, Viisikon Paula ja perheissä vahvat äidit.
Mutta välillä tosiaan yritämme olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua mistään mitään.
Ja toki huomasin, että kirjoittaja on neulonut kolumninsa läpi kulkemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. En vain nyt heti keksi, mitä siitä sanoisi.
Juniorinkin nyt siirryttyä reserviin voi vetää yhteen varusmiesaikansa olleen koronarajoitusten vuoksi kovennettu sellainen. Ei tietenkään mitään sota-aikaan verrattuna, totean ennen kuin joku muu ehtii, mutta kuitenkin.
Ei iltavapaita, jotka itsellä olivat Hämeenlinnan harvoine krouveineen tärkeä osa armeijamuistoja, ei viikonloppuvapaita. Kahvihetki sotkussa harvinainen herkku samoin kuin ruokailu sisällä ruokalassa tai muonituskeskuksessa, kuten sitä nykyisin kutsutaan. Soittoniekan odottama bänditila koko ajan koronan vuoksi suljettuna.
Itse koulutus kuulosti omiin aikoihin verrattuna selkeästi intensiivisemmältä ja realistisemmalta, joten eteenpäin on menty. Rivissä radalla paukuteltujen sijaan liki alusta asti realistisempia ammuntoja, lasersysteemien eli kasiliivien myötä aidommanoloisia taisteluharjoituksia. Torjuntaosaston kimppuun sivusta koukanneen sinisten panssaritiedusteluosaston 50 metrin päähän ehättäneen rynnäkkövaunun tuhoaminen kuului olleen todentuntuisempaa kuin varmaan 35 vuotta sitten mikään. Ja kuulemma Panssariprikaatin ammattimiehet pyyhkivät toistuvasti Niinisalon Pohjankangasta vastassa olleilla Karjalan jääkäreillä, kuului yhden osapuolen näkemys.
Edit: Kuten uskalsin arvatakin, taitaa tarina Karjalan jääkärien sotapäiväkirjassa olla varsin toisenlainen:
Kovasti on omat suoritukset värittyneet! Ei pidä paikaansa että PSPR:n joukot olisivat pyyhkineet toistuvasti Niinisalon Pohjankangasta vastassa olleilla Karjalan jääkäreillä. Eikä se torjuntaosastokaan sitä vaunua saanut tuhottua. Taisipa olla toisinpäin, kun itse olin paikalla.
Ja ilmeisestikin on koulutusta muokattu omien aikojen geneerisemmästä sodankäynnistä torjumaan nykyajan uhkia Krimin tapahtumista ja vastaavista oppineina. Se ei liene mikään salaisuus, niin selvästi on sama viesti Puolustusvoimien Taistelukenttä 2020 -videossakin lähetetty.
Pääjohtaja maksatti kampaamolaskunsa ja autopesunsa veronmaksajilla. Päätoimittajat suojelivat ahdistelusta epäiltyä saunakaveripoliitikkoaan. Vartija kavalsi vankien rahat. Poliisit kännäsivät työaikana. Miljonääri raiskaili. Tuttu tullimies ei ollut huomaavinaan kiellettyä lastia.
Iän karttuessa alkaa ihmetellä, kuinka sinisilmäinen ja luottavainen sitä joskus onkaan ollut. Sittemmin uutisia ja erinäisiä muistelmia lukiessa usko vuosi vuodelta karissut.
Valta selvästikin turmelee, ja tilaisuuden tullen ihminen kahmii itselleen rahaa, muita etuja, seksiä, hänelle kuulumatonta lisävaltaa. Ja varmaan useimmissa tapauksissa oppii uskottelemaan itselleen ansaitsevansa sen kaiken, koska onhan hän tehnyt kovasti töitä tai ainakin koska on hän, erityinen.
Varmaan vain hyväksyttävä, että ihminen on itsekäs, ahne ja laiska. Ja toimittava sen mukaan.
Luottamus hyvä, kontrolli parempi, muistutti oliko se sitten Feliks Dzeržinski vai kenen suuhun lause milloinkin onkaan laitettu.
Ylikierroksilla käyvän mutta välillä mielenkiintoisia pointteja löytävän Ivan Puopolon sekä Hesarin Tuomas Peltomäen keskustelu edellisen YouTube-kanavalla.
Jotenkin tähän aikaan istuva tuo Peltomäen näyttelijä Antti Holman nimiin tarjoilema pointti, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: poliitikkoihin ja normaaleihin ihmisiin.
Kun normaali ihminen havaitsee jotain kummastuttavaa, hän toteaa, että no jo, onpas, ja jatkaa matkaa. Poliitikko taas ryhtyy tarmokkaisiin toimiin asian muuttamiseksi.
Keskustelu urheilun rahoituksen ja Veikkauksen asemasta jatkuu ja koronan synnyttämän rahoituskriisin myötä ymmärrettävästikin vain kiihtyy.
Silti oudoksun sävyä, joka usein kuulostaa siltä, että kunhan Veikkauksen monopolista luovutaan, loppuu peliongelmaisten riistäminen ja muu paha kuin taikasauvan heilautuksella.
Oletttaisin kuitenkin, että peruspalikat pysyvät, oli systeemi mikä tahansa. Jatkossakin on poliittinen paine rahoittaa urheilua ja liikuntaa julkisista varoista. Jatkossakin on jokin tai joitain toimijoita pyörittämässä rahapelejä, yrittämässä maksimoida katteensa ja tulouttamassa rahaa julkisiin varoihin. Jatkossakin osa ihmisistä on peliongelmaisia.
Nyt kovasti puhuttava "Kuuluuko politiikka urheiluun" on turhan epämääräinen kysymys ollakseen mielekäs.
Miten olisi vaikka jako 1) Urheilijan oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin? 2) Urheilujohtajan / -organisaation oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin? 3) Oikeus / velvollisuus boikotoida urheilutapahtumaa? 4) Urheilutapahtumat yhteiskunnallisten kannanottojen paikkoina: mahdollisuudet ja uhat? 5) Mikä on "politiikkaa"? Rajanveto vaikkapa ihmisoikeuskysymyksiin?
Petteri Sihvosen mielenkiintoista kolumnia aiheesta tuntuu ainakin Facebookissa tyrmätyn yksioikoistavalla ajatuksella, että hän vain haluaisi urheilun sulkevan silmänsä yhteiskunnallisilta kysymyksiltä. Mielestäni kuitenkin Sihvosen ennenkin muistuttama pointti avautuvasta Pandoran lippaasta on sekin relevantti.
Jotkut tuntuvat hiukan naiivin oloisesti ajattelevan, että urheilun avaaminen laajemmin politiikalle merkitsisi vain kivoja urheilijoita nostamassa esiin oikeita asioita kuten ilmastonmuutoksen, rasismin ja Trumpin vastustamista. Yhteiskunnallisiin asioihin vain tuppaa liittymään monenlaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä ristiriitoja, joista suurin osa ei ole mustavalkoisia.
Kärjistetyn esimerkin tulevaisuuden kisoissa ottaa tuolla aitajuoksija vastaan mitaliaan nyrkki uhmakkaasti pystyssä, koska Black Lives Matter ja suomalaisella hyppääjällä on kivasti suvaitsevaisuudesta muistuttava sateenkaarihikinauha. Katsomossa tuolla muistuttavat armenialaiset fanit vuoden 1915 kansanmurhasta, ja puheita semmoisesta provokaationa pitävät Turkin kannattajat ovat juuri hyökkäämässä heidän kimppuunsa. Eteläkaarteessa halutaan maahanmuuttajia ulos Suomesta, ja keihäänheittopaikalla vaatii kivuliaan avioeron läpikäynyt suomalainen istumalakollaan lakimuutosta isien oikeuksien parantamiseksi. Itäkatsomossa selvitellään Lähi-idän pakolaiskysymystä, ja maraton on keskeytetty ilmastoaktivistien suljettua reitin.
Toisaalla valmistelee joku radikaalia ehdotusta kisoiksi, joissa yhteiskunnalliset kiistakysymykset jätettäisiin urheilemisen ajaksi ulkopuolelle.
Illalla valtioneuvosto retweettasi liudan ministerien hehkutuksia siitä, mitä kaikkea ihanaa eilen päätetyllä viiden ja puolen miljardin (!) lisäbudjetilla saadaan.
Urheiluväenkin kiivas pohdinta, miten tässä nyt sitten saa urheilla, saa miettimään pitkälti vielä tuntemattoman uhan, ylhäältä päin tulevien normien ja ihmisten oman harkinnan suhdetta.
Kriisi näyttää nostaneen monessa pintaan asiat varmasti tietävän tai ainakin varman oloisesti esiintyvän auktoriteetin kaipuuta.
Lajiliittojen, urheiluseurojen ja sensellaisten kohdalla asiaa voi tietysti ajatella varovaisuutena vastuukysymysten edessä.
Koronakriisi kanavoi some-virtojen kiivailijat omaan uomaansa.
Korona on ihmiskunnan itsekkyyden ja ajattelemattomuuden eipäs kun kiinalaisten eipäs kun kapitalismin eipäs kun hallituksen eipäs kun edellisen hallituksen eipäs kun sitä edellisen hallituksen eipäs kun Trumpin syytä eipäs kun huijausta koko muka kriisi.
Ja sitten ovat ne, joiden mielestä pitää vain rukoilla.
Kun kädessä on vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.
Koronakriisi taitaa olla ensimmäinen kerta sitten viime sotien, kun Suomikin on yhtäaikaisesti ennenkokemattomassa ja ennakoitavissa olleessa tilanteessa. Kun tiedemiehet ovat kertoneet, että pandemioita on tulossa, ja toki Kansallinen varautumissuunnitelma influenssapandemiaa varten on ollut laadittuna.
Ennalta on ollut ja jatkossakin mietittävä, kuinka paljon resursseja kannattaa käyttää varautumiseen, kun vaihtoehtoiskustannuksena ovat säästäminen ja muut tärkeät kohteet. Miten vaarallisena ja toisaalta miten todennäköisenä riskiä pidetään, ja kuinka suuret resurssit tarvitaan. Voin kuvitella mielessäni budjettineuvottelut, joissa kyseenalaistetaan, kannattaako rahaa käyttää kaiken maailman maalimanlopun skenaarioiden varalle. Ja myös keskustelun, jossa ilmoitetaan, että kaiken maailman suojavarusteita on turha hamstrata varastoon kun ne voi hankkia sitten tarpeen tullenkin ja kuulummehan sitä paitsi EU:hun, joka kyllä sitten auttaa.
Roiskeiden osuttua tuulettimeen ovat sitten vastakkain toisaalta toimenpiteiden nopeus, ketteryys ja tehokkuus sekä toisaalta suunnitelmissa pysyminen, hitaus ja huolellisuus. Painottivat viranomaiset kulloinkin kumpaa tahansa, toimitaan jonkun mielestä väärin.
Sivusta ja jälkikäteen on sitten aina helppo huudella, mitä olisi pitänyt tehdä. Mikä ei sulje pois relevanttia ja rakentavaa kritiikkiä, jota kaiken viisastelun seasta myös löytyy.
Tehokkaat toimenpiteet versus demokraattiset prosessit versus kansan ääni sosiaalisessa mediassa.
Siinä koronakevään jakolinjoja ainakin siinä muodossa kuin ne omilla ruuduillani ovat näkyneet.
Itseni on yllättänyt, kuinka moni on ollut valmis antamaan piut paut perustuslaeille sun muille muodollisuuksille silloin, kun huudetaan tehokkaita toimenpiteitä. Pistää tietysti miettimään, missä kaikissa muissa asioissa ihmiset olisivat valmiit luopumaan oikeuksistaan yhtä helposti.
Samaan aikaan jokainen saa verkossa äänensä kuuluviin, ja muistamme, mitä sanotaan mielipiteistä ja, anteeksi murteeni, perserei'istä.
Millaista on päättäjien tehdä ratkaisuja ennenkokemattomassa tilanteessa, jossa tuntemattomia tekijöitä on useita ja paremmintietäjiä riittää?
Näin puhut lapsen kanssa koronasta, kuului Kirkko ja kaupunki -lehden otsikko. Puoli vuotta sitten olisin luullut sen tarkoittavan lapsuuden suosikkipeliä.
Poikkeusaikoina syntyy tarve kirjata muistiin omia vaikutelmia niiltä hetkiltä, vaikka sitten blogia elvyttämällä.
Vielä keskiviikkona 11. maaliskuuta elämä kulki melko normaaleja latujaan vaikka uutisia koronaviruksesta olikin jo parin kuukauden ajan luettu. Seuraavana aamuna tunnelma oli jo hämmentynyt, ja hallituksen keskipäivän tiedotustilaisuus muutti kaiken.
Tätä kirjoitettaessa ollaan tilanteessa, jossa suuri osa maata on pysähtynyt ja ravintolatilojen sulkeminen ja Uudenmaan eristäminen virallisesti ovat enää eduskunnan puhemiehen nuijankopautusta vailla.
Täysi yllätyshän tilanne ei ole, vaikka sen eskaloituminen epätodelliselta tuntuukin. Tiedeväki on jo vuosia muistuttanut, että kysymys ei ole, tuleeko seuraava pandemia vaan milloin ja millaisena. Katastrofielokuvat miljardeja surmaavista viruksista, alienien hyökkäyksistä, maanjäristyksistä, asteroideista ja tuhotulvista ovat tarjoilleet maistiaisia poikkeusoloista, mutta aina on teatterista päivänvaloon astuessaan saanut päivitellä: "ajattele, jos noin kävisi".
Nyt oli ajatus seuraavana ja sitäkin seuraavina aamuina: se ei ollutkaan unta vaan totta.
Jahas, kurkataanpa taas, mitä tämän päivän koululaisilla luettavat.
Jälleen, kuten nykyään kuuluu, riudutaan jossain tulevaisuuden dystopiassa ihmisten aiheuttaman ympäristökatastrofin raunioilla. Elämä loputtoman vesipulan keskellä on sekoitus kasvissyövää keskiaikaa ja niukan aurinkoenergian pyörittämää modernia elektroniikkaa.
Pieniä sinnitteleviä ihmisiä arjessa ovat naiset, ja myös kirjan lämmin ihmissuhde, vähän vihjatusti ehkä fyysinenkin sellainen, on naisten välinen. Teemestari-isälinjaa ja yhtä humaania upseeria lukuun ottamatta miesten osaksi jää edustaa kasvotonta Valtaa, saappaita ja univormuja ja kylmän metallin makuista väkivaltaa sapeleineen ja tarkka-ampujineen.
Muun muassa teeseremoniat tuovat tekstiin erinomaista seesteisyyttä ja riveillä läikkyvä vesiteema hienoa ajattomuutta. Ja itse kirjan kielihän on niin taidokasta, että tekee mieli nousta seisaalleen aplodeeraamaan. Soljuu kuin kirkas vesi kivisessä purossa.
Suomea ansiokkaasti Pohjois-Amerikan huippuliigassa edustava koripalloilija kertoo kampanjassa lopettaneensa punaisen lihan syömisen. Hän puhuu ilmastonmuutosta vastaan ja kehottaa seuraajiaan tekemään vastuullisia valintoja, maan päälehti kertoo.
Samaan aikaan hänen työnsä on matkustamista ympäri mannerta. Erään tilaston, jota en ole sen kummemmin tarkistanut, mukaan suomalaistähden joukkueen kauden matkamailit vuonna 2014 olivat 39 108. Enimmäkseen lentokoneella, oletan.
Tähden kannanotto kuitenkin nostaa ilmastoasiaa esiin, minua muistutetaan. Ja että monet häntä ihailevat saattavat alkaa tämän vuoksi tehdä viisaampia valintoja.
Saattaa olla, ja toivottavasti.
Silti jää ristiriidan tunne. Ja tunne, että urheilussa, jonka apparaattia itsekin poljen, on helppo antaa huolestuneita lausuntoja ja tehdä pieniä helppoja ympäristötekoja mutta jättää ne isot tekemättä. Tuhannet joukkueet, formula-autot, hevoset ja kiertueet lentelevät edelleen ympäri maailmaa, jäähallit jäähtyvät ja jalkapallohallit keskellä aavikkopätsejä valmistaudutaan viilentämään MM-kisoja varten.
