maanantai 21. heinäkuuta 2014

Tie vie

Iltakävely tiellä 637. Podcast Sihvosen, Röngän ja Hatusen keskustelusta urheilujournalismista riitti tasan kuuden kilometrin kohdalle, loppumatkaa tahditti The Clash.

London Calling kuunneltiin puhki jo kesällä 1980, mutta yhä maistuu. Kai se on klassikon merkki.
Lähettänyt klo

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mika

muinaisen poikaystävän ylin puujumala oli london calling. häneen vetosi clashin vaaleanpunaisella sävytetty vasemmistolainen yhteiskunnallisuus. kaitafilmikameraankin tallentui yksi clashin ruisrock-keikka.

ja onhan siinä yhdessä ruotsalaisessa dekkarissa etsivänä muotitietoinen, pikkusikareita polttava, lyhyttukkainen kaveri, joka pitää clashista. kaveri on varmaankin luotu vaihtoehdoksi oopperasta pitäville rikoskomisarioille.

meri

22. heinäkuuta 2014 klo 14.44
Mika kirjoitti...

Keikka kaitafilimakerassa kuulostaa kyllä hyvältä.

Itse toki olen niin kiltti ja kunnollinen, että Clashin kapinassa on lähinnä etäältä ihailtavaa jännittävyyttä ja viehätys musiikillinen.

Mutta nuoruuteni ääniraidan isoimpia siellä Ramonesin, Dire Straitsin ja JJ Calen rinnalla,

23. heinäkuuta 2014 klo 19.56

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)