Se vain tuntuu näsäviisaalta venkoilulta

Kuten joku tätä useammin lukenut on huomannutkin, löydän toistuvasti huvitusta noista eräistä "luonnetyypityksiksi" väitetyistä kirjainyhdistelmistä. Vaikka ne onkin täysin epätieteellisiksi todettu.

Tämäkin tuntuu osuvalta:

Since they are often highly logical, INTPs can sometimes be perceived as a bit pedantic. For example, if someone says something that seems incorrect or inconsistent, INTPs will often feel called upon to correct them or to engage them in conversation in order to try and get a better sense of exactly what they mean.

Ikävä puoli etenkin somessa on, että tällainen lähestymistapa näyttää monen mielestä raivostuttavalta viisastelulta. Jolloin lupaavasti alkanut mielenkiintoinen keskustelu usein tyrehtyy alkuunsa.

Jotain parempaa olisi keksittävä.

Helsinki-keli

Parasta se on brändityöryhmien ja turistineuvottelukuntienkin myöntää: eilinen oli se todellinen Helsinki-keli.

Tuuli. Räntä. Sohjo.

Pots, läsähti Autotalon katolta jotain voimalla asvalttiin. Osuman onnekkaasti väistänyt pariskunta pysähtyi katselemaan epäluuloisena ympärilleen, kuka se oli.

Keskustassa vetisen vaaleanharmaata, metromatkan päässä Myllypurossa sielläkin märkää, mutta lumista ja valkoista, juuri ja juuri. Ovesta sisään astuttua piti ensin viuhkoa takilta lumikerrokset, sitten jatkaa vessaan kuivaamaan hiukset ja silmälasit.

Buffetlounas Myllikän Teboilille ilmestyneessä etnisessä. Tomaattikeittoa, salaattilajitelma, currykanaa ja talon falafelia turkkilaisten sävelten säestyksellä. Suosittelen.

Pikkumuutos maisemassa

Naapurin olut- ja pizzapaikka pitkästä aikaa kiinni. Ruskeat voimapaperit ikkunoissa ja ovessa lappu, että avataan taas kuun lopulla.

Krouvari lomilla kotimaassaan vai anniskeluoikeudet jäähyllä? Remontin merkkejä ei ainakaan näy.

Kun lukee illalla Siperian-radan rakentamisesta

Kovin todentuntuinen uni, jossa oli sodanjälkeinen aika 1945 ja tehtävänä siirtolentää Punaisten ilmavoimien Spitfire Siperian yli Vladivostokiin.

Karttojen laatu ja suunnistaminen muutenkin arvelutti.

Koska lentokäskyä ei ollut annettu kirjallisena, päätin uskaltaa lykätä lähdön aamuun ja valoisaan aikaan.

Aika- vaiko paikkakone

Kiehtovaa katsella Google Earthista satelliittikuvia ja niiden yhteyteen tägättyjä valokuvia Koivistolta Saarenpään rannasta. Öljysatama tankkereineen ihan siinä vastapäätä.

Vanhan näköisiä laitureita ja taloja, liekö joku niistä vielä faijan lapsuudenkoti? Ollapa hän näkemässä tämän, voisi kertoa näkymistä vaikka mitä.

Kalibrointeja

Hiukset hulmuavat ja korvia särkee joka puolelta pauhaavien mielipiteiden kakofoniassa.

Somen demokraattisuus.

Tavallaan lohdullista ajatella, että oman mielipiteeni vaikutus mihinkään oman elämänpiirini ulkopuolella tapahtuvaan on lopulta nolla pilkku nolla.

Miks salkkumiehet nurkissamme häärii

Mechelininkadun suurremontti on alkanut, kertovat, ja ensimmäiseksi kaadetaan puukujan 80-vuotiaat lehmukset.

FB:ssä kuva, jossa vielä jäljellä oleviin on kiedottu R.I.P.-tekstit ja sytytetty vierelle hautakynttilät. Kuvassa taustalla sattumoisin juuri lapsuudenkotini ulko-ovi.

Nuo puut ovat nähneet minun loikkivan natiaisena puistoon leikkimään, reppu selässä ensimmäistä päivää kouluun, aikanaan lukioon ja paljon muuta, mietin päivänä muutamana hiukan epärationaalisesti.

Kylmääviä skenaarioita

Toden totta, Miehitetyssä (Okkupert) ei taideta mainita Vidkun Quislingia kertaakaan. Ajatuksiin hän kuitenkin nousee monta kertaa, kun ahmii verkosta norjalaisten suursarjan.

Norjan saksalaismiehitys oli äkkinäisempi kuin sarjassa kuvattu venäläisten kiristyvä ote, mutta voi kuvitella silloisilla virkamiehillä olleen samantapaisia lojaalisuusristiriitoja. Liittyäkö vastarintaan vai jahdatako siihen ryhtyneitä terroristeina? 

Kuinka tärkeitä ovat periaatteet verrattuina rauhaan, hyvinvointiin, jopa hyvään bisnekseen? 

Kuten sarjan tekijä pohtii Voguen haastattelussa:

If our democratic rights were taken away from us, how would we react? I believe the vast majority would not take up arms. And I think, statistically, that is proven in both World Wars and in other conflicts with occupations. Most people would focus on their family, their jobs, their economy, their social status. These things are even more important than freedom of speech and other rights, at least for a while.

Näin suomalaista tarinan skenaario tietenkin sattuneesta syystä kylmää, ja Politicon arviossa sarjasta suomettuminen mainitaankin monesti. Pääministerin kauhu potentiaalisen liittolaisen toisensa jälkeen kertoessa anteeksipyytävästi käsiään levitellen, ettei halua sekaantua asiaan, tuo väistämättä mieleen vuoden 1939.

Poikkeustilaskenaarioista kiinnostunut löytää tuttuja elementtejä: epämääräiset rajaloukkaukset, kremliläinen maireanhymyisen uhkaava retoriikka, false flag -operaatiot, maahan vaivihkaa asettuvat sleeperit.

Ja piste henkilöiden ulottuvuuksista. Aluksi hyviksiltä tuntuvista löytyy arveluttavampiakin piirteitä ja ärsyttävistä sittenkin selkärankaa tai perusteita tekemisilleen. Äärimmäisellä väkivallalla ei mässäillä, joten se pysyy karmivana.

Ikuinen alakynnessä olijan dilemma: jättääkö se minut rauhaan jos annan vielä seuraavassakin asiassa periksi vai innostuuko vain rääkkäämään lisää?

Tampereelle ja takaisin

Jotakin lentokonemaista Onnibusseissa on. Sisustuksen valot ja ahtaus ehkä, ja istuinten punaisuuskin, vaikken muista sellaisia lentokoneista. Ja usein kansainvälinen tunnelma. Niin nytkin, kun ympärillä puhuttiin ainakin englantia, ranskaa ja viroa.

Alhaalla vilisi lumisen rapainen tai ehkä rapaisen luminen kolmostie, kännykän ruudulla internetin ihmeellinen maailma. Pienet torkutkin ehti.

Perillä Kalevassa neljän minuutin kävely pysäkiltä hallille. Nopea kahvi ja sämpylä pressihuoneen hämärässä, kaulalappu ja liivi yläkerran tiskiltä ja asemiin.

Alakerrassa kilissyt palohälytys ei edellyttänyt toimenpiteitä, vahvistettiin.

Kuvat, voittoisan valmentajan haastattelu, juttu ja julkaisu. Sitten sama uudelleen miesten pelin osalta. Tuttuja, kokonaisia ja puoli-. Tuttuja kasvoja. Jokunen juorunpuolikaskin.

Kokenut lehtikuvaaja rupatteli urheilupressien etiikasta: akkreditoituneina ei pyydellä nimikirjoituksia.

Varttia vaille kahdeksan jatkuivat pienemmät pelit vielä, mutta areena jo hiljainen astuessani ulos ovesta.

Onnibussin kuljettajatar kiersi ennen lähtöä yläkerrassa kysymässä jokaiselta, paleltaako. Ei paleltanut. Minitorkahdukset saivat alitajunnasta kuplimaan sanarimpsuja, dadarunoutta.

Standardi, maan matoset.

Kotimatkalla Kampista vielä maitoa Alepasta. Tenavat yhä hereillä.

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi juniorit urheilevat

Aamun ansiokas urheiluteksti, jonka pääpointista on tietenkin helppo olla samaa mieltä. Oman motivaation herättäminen ja vaaliminen on piiskaamista ja kuormittamistakin tärkeämpää.

Sivuhuomiona kuitenkin pisti silmiin tämä perinteinen

Vai onko niin, että pelaajan on oltava parhaimmillaan tässä ja nyt pelattavissa junioripeleissä eikä tulevaisuudessa huippu-urheiluvaiheessa?!

Eli oletan jutun yhtenä tausta-ajatuksena olevan, että junioriurheilu saa viime kädessä arvonsa vasta, kun se kasvattaa aikuisen menestyjän.

Tässä saattaa olla ristiriitaa siksi, että urheilevista juuri kukaan ei kuitenkaan aikuisena päädy huippu-urheilijaksi. Samoin kuin on tapana vähätellä juniorisaavutuksia ja muistuttaa, että tavoite on oikeasti kuitenkin siellä aikuisten sarjoissa. Vaikka käytännössä kaikilla ne juniorimenestykset jäävät lopulta urheilu-uran suurimmiksi.

Vai onko ristiriitaa sittenkään? Jospa toimenpiteet optimaaliseen nuorena liikkumiseen ovat joka tapauksessa samat?

Kierros napakelkassa

Kai se tulee iän ja koetunkin myötä.

Tunne, että aina jonkun sanoessa [julkisuudessa] jotain tietää jo etukäteen, miten keskustelu tulee siitä etenemään.

Sanoisipa joku joskus jotain ihan uutta ja mielenkiintoista.

Sherlock Holmes teutaroimassa turhautuneena sohvallaan.

Boring! Boring! Boring!

Mutta en ala ammuskella pistoolilla seiniin.

Saduista ajankohtaisin

Tämän kaiken markkinointihypen ja somepöhinän pauhussa:

Keisarin uudet vaatteet.

Langanpäät yhteen

Jos eteni viime viikon Sherlock The lying detective tahmeasti, mentiin eilen julkaistussa jaksossa The final problem sitäkin lujempaa. Asiaa tuntevat kirjoittivatkin mukana olleen kunnianosoitusta James Bond -tarinoille ja erinäisille muille vaikuttajille.

Käsikirjoitusten eskaloituminen yhä mielikuvituksellisemmiksi tekee niistä samalla hatarampia, mutta pitää muistuttaa itselleen, että nämä ovatkin satuja eivätkä dokumentteja. Tavassa, jolla tarinan pääjännite laukesi, oli silti lässähdyksen makua.

Melko mielenkiintoisen uuden naishahmon olivat kyllä kirjoittaneet. Ja kiitokset siitä, että Mary Watson pidettiin mukana vaikka sitten haamuhahmona.

Luulen, että päätösjakso pitää kyllä katsoa vielä uudelleenkin.

The Telegraph: Sherlock episode 3: The Final Problem, review: 'an exhilarating thrill-ride'

(Ja kyllä: Molly Hooper olisi ansainnut parempaa.)

Sporttisunnuntai Töölössä

Wikipedian selaaminen pikkutunneilla vaati aamulla veronsa, joten kahvia oli ladattava hiukan tavallistakin enemmän. Pikkupakkasen pistelemillä kaduilla vielä hiljaista. Turvaliivinen jäähallin pääovella ojensi luvatun dokumentin, ja C-katsomossa oli hyvin tilaa.

Joukkueita tuli ja meni, oman seuran sellaisten kohdalla kamera koholle.

Hämmentävää kun oman kiinnostuksen kohteet kohtaavat. Hallin käytävillä kuvia sen 50 vuodesta, ja yhdessä mustavalkoisessa istuivat lehtereillä Michael Caine ja Francoise Dorleac. Len Deightonin Billion dollar brainin kuvauksissa, kuvateksti kertoi.

Ratkaiseva portti hallin takana kiinni, joten Bollikselle poikain peliä katsomaan oli kierrettävä koko kompleksi Urheilukadun kautta. Kentänlaidalla hiipi kylmä ytimiin, pelimiehet näyttivät tarkenevan vaikka ilman pipoa.

Vielä palkintojenjaon ikuistaminen hallin puolella, sitten kotiin tauolle. Pellillinen lämpimiä voileipiä ravitsi kaksi miestä, päälle kahvit.

Kun palelleena ja nälkäisenä pääsee sisään lämpimään ja syö vatsansa täyteen, ramaisee enemmän kuin ikinä. Mutta syrjälleen ei ehtinyt kuin 20 minuutiksi, sitten kutsui pakkanen taas hallille halki Töölön.

Perillä kahdeksan minuuttia ennen omien suosikkien aloitusta. Sarja toisensa jälkeen nuorimmista aikuisiin. Kun joku takana katsomossa toteaa ohjelman onnistuneen hyvin, äänen lämpötila kertoo, onko puhuja kyseisen vaiko kilpailevan joukkueen kannattaja.

Tyttökoulu paloi monta kertaa, ja sen omimman seuran jääprinsessojen pitkä päivä huipentui mitalisateeseen.

Ulkona oli pimentynyt ja pakastunut entisestään. Onneksi kakkonen kolisi Kelan pysäkille pian.

Muistiin itselle

1) Maailma tuntuu kaoottisemmalta kuin koskaan. Mutta ehkä se johtuu siitä, kuinka kovaa kaikkien äänet täällä verkossa kakofoniana kaikuvat. Kai maailma oli ennen ihan yhtä sekava mutta vähäisemmät ja koherentimmat kertomukset loivat illuusion järjestyksestä.

2) Verkko vilisee pep talkia ja myyntipuheita, jota ei pidä sekoittaa tosiasiapuheeseen. Sillä tarkoitan sanoja, lauseita, tekstejä, väitteitä, jotka yrittävät mahdollisimman tarkasti kuvata, kuinka asiat ovat. Tämä ilmiö on sukua olemisen ja pitämisen erolle.

Oheisherkkuja

Suomessa on hiljaisempaa, mutta brittisaiteilta löytyy onneksi lukuisia juttuja ja keskusteluja Uuden Sherlockin etenemisestä.

Kuten tämä Sherlock: 34 things you might have missed in the Lying detective (spoilailee ankarasti).

Sarjan tekijät ilmeisesti tykkäävät ripotella repliikkeihin ja kuviin vihjeitä sinne ja tänne. Tykkään sellaisesta.

(Ja erikseen mainitsen Amanda Abbingtonin tehneen sarjassa peräti sympaattisen Mary Watson -hahmon.)

Kulttuurikeskiviikko

Georgialais-virolainen Mandariinit oli niin hyvä kuin oli kehuttukin. Ja vaikka jokunen laukaus ammuttiinkin, elokuva osoitti, ettei hyvään sellaiseen tarvita ulvovia autonrenkaita ja isoja räjähdyksiä.

Hitaan arkiset pienet jutut muhevoittivat ja rytmittivät mestarillisesti. Mandariinien poimiminen. Polttopuiden teko ja lataaminen puuhellaan. Keiton annostelu ja lusikointi, tee. Kaikessa rauhassa.

Kovat äijät pää pystyssä kohtaava Ivo, tietenkin, mutta samalla miettiväisellä varauksella. Kuinkahan moni asemiehelle yhtä uhmakkaan katseen tarjoillut on saanut luodin otsaansa kun on alettu katsoa, kuka on kuka.
- - -
Muumipappa ja meri, joka kuopukselle oli koulusta osoitettu luettavaksi.

Moninaisia juonteita, joita alan väki nopealla googlauksella näkyykin perusteellisesti peranneen.

Muumipeikko ja merihevoset, totta kai, mitä osuvimpana kuvauksena murkkuiän ihastuksesta. Kun omaa todellisuutta hipaisee jotain hengästyttävän kaunista, kiehtovaa mutta vähän pelottavaa. Joka huomaa ja keimaillen vähän kiusaa ennen kuin laukkaa nauraen pois.

Muumipappa etsimässä itselleen tarkoitusta mutta muutenkin. Yrittämässä mitata ja hahmottaa merta ja maailmaa, jotka kuitenkin aina karkaavat hämmentävästi ymmärryksen ulottumattomiin. Ja aina ihastuttavan lojaali Muumimamma. Joka kumminkin kaipaa vielä jotakin ja maalaa itselleen uuden ulottuvuuden.

Mainio Myy ajattelemassa vähän uudella tavalla, näkemässä hyytäviä seikkailuja sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole, ja leikkaamassa kiusallisia tilanteita halki suoralla puheella.

Mörkön merkityksestä en ensilukemalla saanut kiinni.

Mutta ainakin koko joukon asenteessa zeniläistyminen kun retkikunta jollain lailla lakkaa taistelemasta saarta ja merta vastaan alkaakseen sen sijaan elää niiden rytmissä.
- - -
Uuden Sherlockin uusi jakso. Tarpeetonta kieriskelyä päähenkilön huumehörhöilyssä ja käsikirjoittajat menettäneet otteensa, tuntui melkein loppuun asti, kunnes viimeinen vitonen hiukan havahdutti. Käypä cliffhanger vai liiallinen kajoaminen holmes-kaanoniin?

Loppiainen kenttien laidoilla

Kirpakka mutta mukava pakkanen, ulkoilusellainen. Hengitys puhkuuntui pilviksi auringonsäteisiin.

Hallilla ja sitten toisella ja vielä kolmannellakin tuttu tungos, Tulevia, meneviä, valmistautuvia, hikisiä, matkalla syömään, tulossa syömästä, touhukkaita, pitkästyneitä.

Äitejä, isiä, isovanhempia ja pikkusisaruksia pelurien otteita ihailemassa tai aikaa tappamassa. Padeja, kännyköitä, värityskirjoja ja pikkuautoja.

Miehiä kertomassa toisilleen, että olisi pitänyt hyökätä enemmän laitojen kautta ja toivottavasti se, jolle pudottiin, menee sitten finaaliin saakka.

Lauantaina ja sunnuntaina jo lauhempaa vaikkei vielä ihan suojaa.

Joissain muttei kaikissa lähiliikenteen busseissa on jo uudet matkakortinlukijat. Ja Hakiksen metroasemalla remontti. Mutta torin joulukuusi vielä pystyssä. Ja metrossa sunnuntaina aamupäivällä melko tyhjää.

Kotona yksi juuri palannut kisareissulta kotimaahan, kohta kotiutui toinen kiireiltään ja kolmas treenileiriltä. Sunnuntain loppuilta kuulumisia ja koulun joululoman jälkeiseen arkeen valmistautumista,

Keskeneräisiä ajatuksia: Sporttijätkä

Takaraivossa on yrittänyt muhiutua mielikuva siitä, millainen on sosiaalisessa mediassa urheilujätkä, lätkäjätkä ja niin edelleen.

Näkevinäni jonkinlaisen hahmon, joka vielä hakee lopullista muotoaan.

Tähän muistiin Uusi Lahti -lehden kolumni Se oli hyväksi joukkueelle, jossa kirjoittaja saattaa auttaa hahmottamisessa. Oletan, että teksti on enemmän tosissaan kirjoitettu kuin itseironinen.

Ainakaan lätkäjätkä ei siis ole kukkahattutäti eikä puppelipoika eikä hän pasko housuunsa.

Pyörähdys aikakoneessa

Kun kieriskellään nostalgiassa, tehdään se kunnolla. Niin kuin Yrjöperskeles tunnelmapalassaan Vanhan saunamökin viimeinen iltahämärä.

Tuntuu kuin omilta muistoilta. Joita ne tavallaan ovatkin kun kirjoittajan kanssa selkeästi varsin samaa ikäluokkaa olemme.

Kolme outoa juttua ja yksi tuttu

Nyt kun lumi ei enää olekaan talvinen itsestäänselvyys, se tuntuu heti asteen ihmeellisemmältä.

Tämä tuuli meillä sentään on Helsingissä aina. Jätkäsaaren suoraa kohti Verkkokauppaa kävellessä se töni selkään ja kertoi, mitä paluumatkalla olisi odotettavissa.

Mutta aurinko.

Kotona Netflix auki. Kun on katsonut Uuden Sherlockin tähänastiset kaudet kolmesti, odotukset uudelle olivat korkealla.

En oikein osaa päättää, mitä ajatella neljännen kauden avauksesta.