Yllättävän täyttä jo aamualuksella, ja jo arkena puoli seitsemältä oli liikkeellä yksi nuorten miesten seurue tavoitteenaan juoda mahdollisimman monta. Eläkeläisiä, perheitä, työmatkalaisiakin ehkä. Jäin katselemaan seinän vanhaa koristekuvaa Jätkäsaaren kaijasta: oliko Castor yksi niistä laivoista, joilla faija seilasi?
Minusta etäisyys satamasta lentokentän kupeeseen Ülemisteen näytti käveltävältä, joten jalkoja toisen eteen. Jäinen tuuli niskassa. Erinäisten kääntymisten jälkeen reitti selkenikin Tarttoon johtavaksi pääväyläksi. Sikinsokin kuin ensimmäisen itsenäisyyden aikaisia taloja, neuvostoaikaisen näköisiä puutaloja, uusia lasipalatseja. Vauhdilla vierestä kiitäviä raitiovaunuja, ihmisiä. Helsinkiläisiä huolitellummin pukeutuvia, arvioisin, ja baltittarista sanoin jotain jo taannoin vielä etelämpänä. Mainitsinko jo jäisen tuulen? Joka tosin alkoi laantua etäisyyden mereen kasvaessa.
Kookkaahko ostari perillä tuoksui uudelta tai ainakin remontoidulta. Yhdessä ruokapaikoista jakautuivat tilaukset kanapastan ja talon hampurilaisen välillä, molemmat todettiin joka tapauksessa erinomaisiksi. Juomaksi valitsin kvassin, jota ei kotimaisilta listoilta ole silmiin osunut. Pieniä ostoksia, ihmettelyjä ja käytävän penkeillä haukotteluja. Jättimäisestä Rimistä ainakin Kalev-mustikkasuklaata ja perinteinen puuviljaleib.
Iltapäivällä oli kenkien paino kasvanut jo siihen mittaan, ettei ei-ihan-totinen ehdotukseni kävelystä takaisin keskustaan saanut kannatusta. Taksikuski Vasili sai asiakkaita.
Vielä leivoskahvit torin kupeessa vanhassa kaupungissa ennen paluuta terminaaliin tungeksimaan. Laivassa istumapaikat jälleen tiukassa, kahvilan karaoke ei onneksi ollut pahimmasta päästä. Sotkin stereotypioita olemalla ostamatta taxfeestä alkoholia.
Sen verran väsytti kotona, että nukkumatti vihelsi Leverkusenin ja Atleticon kohtaamisen poikki ennen yhdeksääkymmentä minuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti