Topeliuksenkatua länsirintamalle

Kirjaston kupeen jääpuisto oli saanut karheuttavaa lumikuorta, mutten lähtenyt kokeilemaan. Nuorena olisi ilman muuta laskettu ja kaatuiltu kengillä, vanhempana ja kömpelömpänä ajatus murtuneesta kallosta tai ainakin ranteesta on lähempänä.

Itsepalvelupalautukset, sitten kiertotie lehtisalin kautta.

Urheilulehden toimittajien pätemiset ja hiukan konservatiivisempi Urheilusanomat, aamun HS:n salibandyjuttu, joka oli se sama kuin verkossakin.

Yläkerrassa pikkukierros, ja etenkin muistelmahyllyillä tarjolla luettavaa loputtomiin. Nimeke Panssaritiedustelija loisti seasta tulikirjaimin ja oli tietenkin napattava matkaan. Alkuperäiseltä nimeltään Als Panzer- und Spähtruppführer in der Panzerlehrdivision 1943-1945.

Kotimatkalla vielä lähikaupasta broilerisuikaleita, maitoa ja makaronia. Halvimmat ovat aina alimmalla hyllyllä, tietää kansa.

Jo alkusivuilla pisti silmään, että Otto Henning oli syntynyt päivälleen 40 vuotta ennen minua. Aikaperspektiivin muutos taas kerran. Tästä 40 taaksepäin menee vuoteen 1977, jonka muistan varsin hyvin.

Aiemmat vaiheet Afrika Korpsin mukana muistelija sivuutti maininnalla, mutta seikkailut läntisessä Euroopassa liittoutuneiden ilmaherruuden alla mielenkiintoisia nekin. Koulutus, Normandian maihinnousu, luoviminen ulos Falaisen motista, Ardennien vastahyökkäys, Ruhrin motti ja viimeiset vaiheet. Sotavankeus amerikkalaisten ja ranskalaisten käsissä, karkumatka kotimaan puolelle. Ja vapaaehtoinen livahtaminen asettumaan, niin oudolta kuin se jälkikäteen tuntuukin, itävyöhykkeelle.

Tiedustelu taistelukentällä tuntuisi metsässä hiipivien sissien touhulta. Niinpä ajatus panssaritiedusteluosastosta kuulostaa näkyvältä ja meluisalta, kuten mietin jo Tammi-86:n pakkasessa yrittäessäni tuntikausia radioyhteyttä pataljoonan panssaritiedustelujoukkueeseen. Mutta Henningin kuvaus käytännöstä kirjan kiintoisinta antia. Maaston lukeminen, vaikeat joet, jää ja muta, tekniset viat. Säilyttäkää kosketus vihollisen panssarikärkeen ja raportoikaa radioitse tilanteesta, kuului yleisin tehtävä. Kalustona Pumat, leichter Fernsprechpanzerwagen 250/3 radioineen ja leichte Schützenpanzerwagen 250/9 20-millisine pääaseineen.

Tietyiltä osin oli sattuneesta syystä mahdollista samaistua kuvaukseen vaunussa jalat tönköiksi kohmettuneina vietetystä joulusta 1944 Ardennien paukkupakkasessa. Herkkuina amerikkalaisten huoltokolonnan joulupaketeista löytyneet kakut, keksit ja suklaat, mutta kirjepapereihin painetut huulenjäljet ilahduttivat meitä eniten, tuolloin 19-vuotias vaununjohtaja Henning muistaa.

Maustoin kana-makaronipadan hiukan viimekertaista runsaammalla currylla ja suolalla. Syöjät kehuivat.