Lisää luettavaa tiedustelusta ja huollosta

Christian Wolmarin Engines of war kertoo rautateistä sodankäynnin välineenä, mutta oikeastaan mielenkiintoisinta on lukea, kuinka mahdotonta nykyaikainen joukkojen huoltaminen oli ennen rautateiden yleistymistä.

Armeijat joutuivat hankkimaan ruokansa ja huoltonsa alueilta, joilla liikkuivat, joko ostamalla tai ryöstämällä, joten ne joutuivat pysymään jatkuvassa liikkeessä kuin heinäsirkkalaumat. Ampuma-aseiden ja muun kaluston lisääntyessä tarvittiin lisää hevosia ja vetojuhtia, jotka taas tarvitsivat oman ruokansa.

Tuollainen 60 000 miehen sotajoukko tarvitsi liikkumiseensa 40 000 hevosta, ja pelkästään ruokaa ja rehua oli saatava jostain paikalle 450 tonnia päivässä.

Varsinaisesta myöhäisemmästä rautatielogistiikasta sitten selviää, että keskitetty kurinalainen komento oli ainoa tapa saada radat ja kalusto tehokkaasti käyttöön. Muuten kiskot alkoivat täyttyä milloin mistäkin junasista ja tavaravaunut jumittua sivuraiteille tilapäisvarastoiksi tai jopa asumuksiksi.

Ja että ranskalaiset kykenivät jo ennen ensimmäisen maailmansodan alkua päättelemään saksalaisten hyökkäyssuunnan siitä, kuinka paljon ja millaisia junaratoja he mihinkin rakensivat.

Ja että Venäjän muusta Euroopasta poikkeava raideleveys ei ollut sattumaa vaan tsaarin ja esikuntiensa tietoinen keino vaikeuttaa mahdollisen maahantunkeutujan kuljetuksia.

Ja että Operaatio Barbarossa oli Venäjän riittämättömän rautatieverkoston vuoksi alun alkaen tuomittu epäonnistumaan. Mikä taas tuntuu oudolta ajatellen preussilaisen esikuntatyön maailmanlaajuisesti ylistettyä tasoa.