Soitatko kun kuulet viestin, on ikäviä uutisia V:stä, puhelimesta kuului.
Viimeisiin 15 vuoteen ei ollut pidetty isommin yhteyttä, mutta minuutti minuutilta muistojen lipas aukeni isommalle ja isommalle.
V juoksemassa kymppitonnia Ympyräpuistossa. V ja minä kansakoulussa aulajärjestäjinä, ostamassa Kulmakaupasta nallekarkkeja ja salmiakkijauhoa, kirjastossa lainaamassa Viisikoita ja Sivar Ahlrudeja, myymässä Kevätpörriäisiä, hakkaamassa koronaa Taiviksen puistossa. Pelaamassa lätkää tulipalopakkasessa suljetulla pimeällä Väiskillä (V:llä punaiset Titanit, Koho 221, punainen tuulitakki ja raidallinen pipo), pomputtelemassa enkkaa vuorojaloilla kun V noppaili Mitre Multiplexillään tuhansia ja minä Uhlsportillani paljon vähemmän, pelaamassa tennispallolla tossulätkää meidän pihalla. Ampumassa ilmapistoolilla olohuoneessa, paistamassa lättyjä keittiön kaasuhellalla. V lähdössä välillä fudistreeneihin, odottamassa aamulla Kulmassa, josta käveltiin yhdessä kouluun. V ja minä kirjoittamassa ruutuvihkoihin tarinoita huoneessani, kuuntelemassa Ziggy Stardustia, The Sweetiä, Status Quota, pyrkimässä oppariin ja lukioon, hakkaamassa aamuyöhön asti pöytälätkää, rakentamassa Airfixin koottavia, laskemassa mäkeä Väiskin kaltseilla, lähdössä ex tempore Poriin katsomaan Ässien ja IFK:n matsia, bongaamassa rekisterinumeroita, divarissa vaihtamassa Bustereita ja Korkkareita, kirkkaassa helleaamussa fillaroimassa Karkkilaan, Porvooseen tai Lohjalle, juomassa ensikännejä Vodka Limella, puhumassa tytöistä syysmyrskyisen Hietsun pimeydessä, ensi kertaa Holvarissa. V laukomassa kierteistä kulmaa suoraan maaliin yliopiston sarjassa, nousemassa ja lähtemässä Dommalla takaisin lukemaan tenttiin kun me muut vielä jäimme Alibin pöytään puhumaan sählystä, väitöstilaisuudessaan, sentterinä ensimmäisissä salibandymatseissa.
Pitää katsoa joskus tarkemmin vanhoista ruutuvihoista. Nyt ei pysty, silmiä polttaa ja kurkkua kuristaa.
Illalla jäätiin pikku-ukon kanssa vielä treenien jälkeen laukomaan. Minä olen vielä täällä potkaisemassa sisäkierteen ohi maalin. Haistamassa hiekkakentän pölyn ja vastaleikatun nurmen, tuntemassa iholla kesätuulen.
Elämä on niin saatanan lyhyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Pisti hiljaiseksi. En tietenkään tuntenut, mutta tämän jälkeen ihan kuin olisi ollut tuttava joskus.
Matalaksi tämä vetää, välissä olleista vuosista huolimatta. Muistaa yhtäkkiä, miten läheisiä 20 vuotta oltiin.
Näillä kulmilla jokainen kortteli tuo muistoja mieleen, kaikenlaisia ajatuskulkuja ilmestyy ja lähtee liikkeelle.
Kaikki ne muistot kuin eilen, ihan käden ulottuvilla. Ihmetys, miten vasta äsken kaikki ja nyt siitä on vuosikymmeniä. Miten lyhyt elämä on ja millä vauhdilla se kiitää alta pois.
Se on juuri näin.
Lähetä kommentti