Aamun HS:n sunnuntaisivuilla Outi Kaartamo kertoi, miksi maalaisidylliin muuttanut voi alkaa kaivata kaupunkiin.
En vain tunnistanut omaa helsinkiläiselämääni hänen kuvauksestaan, jossa "istutaan aina samoissa baareissa ja ravataan näyttelyissä, elokuvateattereissa, keikoilla ja kiireisillä lounailla ystävien kanssa". Kuulosti enemmänkin Sinkkuelämältä.
Mutta kaipa tuollaiseen juttuun kuuluu kärjistää maalaiselämä ja kaupunkilaiselämä kliseeversioikseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
mika,
vielä parikymmentä vuotta sitten maaseutukylät houkuttelivat lapsiperheitä punaisilla tuvilla ja markan tonteilla. kyseinen maaseutu osoittautui sitten yleensä maaseudun irvikuvaksi jonkun kirkonkylän taajamassa.
kyllähän maallemuuttaja yleensä ensiksi haluaa oikealle maaseudulle eikä kuntataajamaan. monesti kuitenkin hän asuu vuoden, kahden päästä taajamassa tai on vähin äänin hävinnyt jonnekin muuhun kuntaan. syitä on monia. asunto ei ole sitä, mitä luvattiin, lasten harrastuskyydit ajattavat pitkiä matkoja, työmatkat ovat pitkiä ja edellyttävät monesti kahden auton omistamista.
maallemuuttajan on tiedettävä, mitä asuminen maalla edelleenkin on. naapuriin on kilometrejä, naapurikyliin kymmeniä. posti on lakkautettu ajat sitten, koulu ja terveystalo suljettu ja kaupat lopetettu. metsä on vallannut pellot.
aamulehti voi olla iltapäivällä kilometrin päässä postilaatikossa. tai niin kuin täällä, jonne ei saa lehteä välttämättä edes samaksi päiväksi. tie voi olla ummessa vielä kahdeksan aikaan aamulla. tai niin kuin täällä, jossa puhutaan päivistä. kuutamo ja tähdet ovat katuvaloina jne. pitkään kaupungissa asuneelle voi pienen kylän ilmapiiri olla varsin ahdistava, eikä syy ole yksinomaan kyläläisissä tai muuttajassa. elämäntapa on vain erilainen.
suomi on kohta joko tiheään asuttua tai täysin autiota; harvaan asuttuja alueita ei juuri löydä. erot kasvavat valtaviksi. maaseutu hajoaa, muuttuu ja erilaistuu. kaupunkien lähellä oleville kylille käy hyvin, kaukaisille huonosti. käsitys maalaiselämän terveellisyydestäkin romahti jo 1960-luvulla, kun huomattiin, että suomen sairaimmat ihmiset asuivat maaseudulla.
Ajatuksessa on puolensa, mutta on vaikea sanoa, kuinka suuri osa houkutuksesta on silkkaa nostalgiaa ja kangastuksen tavoittelua. Ei sieltä puoliksi romahtaneesta navetasta enää löydy nimikkolehmääni rapsutettavaksi.
Vanhana maalla. Mutta silloinhan siellä vaikeinta on. Ja käsistäni epäkätevänä kuulun kerrostaloon huoltoyhtiöiden ja talonmiesten hoiviin. Ihmiset eivät enää ymmärrä, että taloa pitää remontoida koko ajan, sanoi rakennusmestari aamun lehdessä.
Maalla kesällä, vieraana, sen aikaa, että kala ja vieraat eivät ehdi alkaa haista. Ehkä se on siinä.
nauhamainen asutus lähtee kaupungeista nykyistä vahvempana ja jatkuu kauaksi maaseudulle. ihmiset ovat muuttaneet sivukylistä ja kaupungeista isojen teiden varsille ja kulkevat edestakaisin kotikunnan ja muualla olevan työpaikan väliä. viljavainioita ja puimureita näkee vain tampereen eteläpuolella, pohjoinen suomi on pelkkää metsää.
vaikka kylissä vielä sinnittelee ikääntyviä ihmisiä ja kotioloihin mieltyneitä aikamiespoikia ja avioeron jälkeen kotiin palanneita asukkaita, se ei riitä. kun loputkin vielä työkykyiset vanhenevat ja lähtevät kylistä, suuri osa suomesta muuttuu metsäksi; samoilijoitten, bongareitten ja mökkiläisten maaksi.
saimaan rantakylien mökkejä sähköistetään vimmatusti ja varustetaan vakituiseen asumiseen sopiviksi. pohjois-karjalassakin on eläkeläisiä ja työttömiä palannut entiselle kotipaikalle, jossa elämä on mukavampaa ja halvempaa. viimeinen luontaistalouteen oppinut sukupolvi haluaa palata nuoruuteensa: hankkia särvintä järvestä, kerätä sieniä ja marjoja, tehdä polttopuita.
taloja myydään ja ostetaan. mökki pysyy asuttuna, vain ihmiset vaihtuvat. samat suvut eivät enää pidä paikkoja hallussaan sukupolvesta toiseen. luonnonmukaisesta elämästä innostunut nuoripari tupsahtaa kylään, kasvattaa lampaita, vinttaa vettä kaivosta ja lämmittää haloilla. muutaman vuoden kuluttua he lähtevät, ja torppa tulee taas myyntiin.
Joskus junalla Joensuusta Helsinkiin pudotellessani katselin vaunun ikkunasta metsää, metsää, järveä, metsää, metsää ja pienillä asemilla junanvaunuja täynnä tukkeja. Vaikka Suomen piti elää tietotekniikasta.
Muistelen lukeneeni nuoresta pariskunnasta, joka muutti maalle elämään luomusti mutta nääntyi olojen alkeellisuuteen.
Kuilu luontaistalouden osaavan sukupolven ja erikoistuneiden ihmistenvälillä menee jossain siinä isovanhempien ja itsen välillä. Anoppi sentään osaa vielä siivota kalat, leipoa leivän, valjastaa hevosen, teurastaa eläimiä ja perustaa kasvimaan.
Lähetä kommentti