Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle kuuluu olleen sikäläisille epätodellista luettavaa tapahtumista omilla kotikulmilla. Muukalaisena odotin etenkin sotilaallista analyysiä, mutta sekin jäi lopulta kertomuksista huokuvan vihan ja julmuuden varjoon. Voittajien hyytävä armottomuus antautuneita kohtaan.
Sanaa "kunnia" ei tee mieli käyttää kummankaan osapuolen kohdalla.
Ihme, että Suomi on moisen jälkeen voinut käydä 40-luvun sotiin edes joten kuten yhtenäisenä. Kuinka paljon olisi haavoja voitu lääkitä heti aseiden vaiettua jos maltillisemmat äänet olisivat päässeet päällimmäisiksi? Mutta kannattaako ammoisia asioita edes yrittää ymmärtää nykyihmisen tiedolla ja nykyisten humaanimpien käsitysten läpi?
Ainakin nykyisin voi miettiä, mitä nyt on tehtävissä, etteivät suomalaiset enää jakautuisi katkeran kaukana toisistaan oleviin yhteiskuntaluokkiin.
Lällyä ja ilmeistä muttei silti väistämättä epätosi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Samanmoisia mietteitä, kun kyseisen teoksen luin.
Asiaan liittymättä hölmö kysymys: mistä laitteesta blogisi nykyinen yliökuva on kotoisin? Se on omalla tavallaan hyvin kaunis.
Niinpä.
Kuvan näppäsin Keski-Suomen ilmailumuseon viestimuseon osastolla: teksti saattoi olla Junkers-88:n radiolaitteen kyljessä.
Sodassa ja kapinassa maltilliset ovat niitä jotka ulkoistavat tappamisen muille.
Ensin tulee reaktio, että totta, mutta sitten perään, että ostankohan sittenkään.
Kriisiaikoina korostuu "jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan" -ajattelu. Miten kävi räätäli Halmeelle Pohjantähdessä?
Entä sodan päätyttyä kun käydään kostamaan?
Kosto, ryöstely ja raiskaukset ovat osa voittajan oikeutta ja häviäjän kohtalo.
Rauhan aikana näitä on helppo päivitellä, mutta mutta sodan moraali on hyvin yksinkertainen: tapa tai tule tapetuksi.
Sota on kai tapahtumana sellainen että siihen kuuluu kaiken vastakkaisen täydellinen demonisointi. Tarpeeksi tappamista ja kuolemaa myrkyttää yksilön ja yhteiskunnan mielen pahimmillaan jopa sukupolvien päähän.
Etenkin lienen ajatellut esimerkiksi niitä, jotka 1918 vaativat kaikkien punaleskienkin teloittamista, jottei kumouksellisia enää sikiäisi.
Inhimillisyyden riistäminen viholliskuvasta lie tarpeen, jotta sodankäynti sujuisi. Samalla kuitenkin haluamme (haluan) ajatella, että sodankäynti olisi nykyisin kontrolloidumpaa tai sotalakien mukaisempaa kuin joskus, niin paradoksaalinen kuin ajatus onkin. Ainakin länsimailla on nykyään varaa ruokkia vankinsa.
Mutta onko sodankäynnin julmuus yhtään vähentynyt esimerkiksi 40-luvulta tähän päivään?
Lähetä kommentti