Tie

Halkeama asvaltissa kulki tien reunaviivan kohdalla. Spontaania taidetta. Tai ei. Sattumalta syntynyt taide ei ole taidetta, luki kuvisluokan seinällä 1980.

Tummemmankeltaisiksi käyvät pellot, tienreunan kasvit. Kuusikon lomasta siivilöityvä aurinko. Punaisen talon takana sinisenä päilyvä järvi. Sama tuoksu kuin nuoruuden fillariretkillä.

Kuulokkeissa Markku Heikkinen ja Jani Jansson ihmettelivät palkallisia kesälomia, mutta harhautuivat arkkitehtuuriin. Klikkasin seuraavaan podcastiin, jossa Enbuske johti keskustelua Suomesta, Puolustusvoimista ja NATOsta. Minusta ei tullut Jaakonsaaren äänestäjää mutta ajattelin palata myöhemmin Heikkisen ohjelmaan. Jospa sen lopuilla puhuttaisiin taas pienyrittäjän osasta.

Keskustelun läpi takaa hitaasti lähenevä pörinä ei ollut mopoauto vaan traktori. Laite sen perässä näytti niittokoneelta. Sitten kaksi leppoisasti köröttelevää moottoripyörää, kaksi kuin kilpaa ylinopeutta kiitävää henkilöautoa, kuuden mopon letka, neljässä kaksi päällä. Prätkähiiret.

Soratiellä askel rouskui. Vasen, vasen, nosti tasainen rytmi jostain assosiaation.

Viimeisellä asvalttipätkällä polvistuin ikuistamaan tietä ylittävän ison toukan. Marjatilan niityllä hevonen ravisteli itseään.

Yhdeksän pilkku kahdeksan kilometriä, väitti puhelimen ruutu, vaikka auton mittarissa perinteisesti kahdeksan. Ja kahdeksalla aika 1.23 vastaa tuttua kuuden kilometrin tuntivauhtiani. Mittaako Sports Tracker mitä sattuu?

Kälylän mäki ylös ja pihaan, jossa koneiden äänet kaikuivat. Kaksi vaihtoi stuttgartilaiseen iskareita, jarrulevyjä ja jarrupaloja, yksi hioi maalattavaa kaappia, yksi paistoi muurikkalettuja. Oikeita hyödyllisiä askareita.

Koirat laukkasivat ottamaan kulkumiehen vastaan.

Autoin kantamalla taikinakulhon ja lastan sisään.