Perusteellinen saunominen ja päälle raikas olvi. Ensin kiljuvimman janon liudentaminen lasillisella vettä sopivaksi oluen astua esiin, sitten yksi, jokaisesta kulauksesta nauttien. Toinen ei olisi enää maistunut yhtä hyvältä.
Ei sentään yhdistelmää takkatulta, nojatuolia ja hyvää kirjaa, mutta se viimeinen kuitenkin: Deightonin The IPCRESS File.
Jo kelpaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
mika
deighton on mielikirjailijani dekkarigenressä. ne minulle tärkeimmät ovat trilogiat berliinin peli - meksikon erä - lontoon ottelu ja vakooja: koukku, -siima ja -paino
parhaillaan luen toisen maailmansodan historiateosta blood, tears and folly.
monilla kylmän sodan jännitysromaaneilla on mielenkiintoa enää lähinnä historiallisina dokumentteina, mutta tämä sinunkin lukusi alla oleva aivopesu on säilyttänyt hyvin paikkansa modernin trillerin klassikkona.
stereotyyppien ja uhoavan asenteellisuuden - joita ajan vakoilukirjoista ei puuttunut - sijalla on kuva kafkamaisesta maailmasta, jossa yksilöt joutuvat instituutioiden pelinappuloiksi ja uusi teknologia juhlii sekä fyysisen että psyykkisen sodankäynnin alueella.
Hitto, nuo muutkin pitää lukea uudelleen, nyt kun puheeksi tulivat. Jotenkin Deightonin tyyli kolahtaa kuin merin halko.
Puolen vuosisadan ikäistä kirjaa ei kai enää spoilaa kertomalla, että Aivopesussa tuo todellisuuden hämärtäminen on herkullista, vaikka sitä osaa vähän onkin.
Ja miljöö. Sumuinen savuinen kolea Lontoo klubeineen ja kuppiloineen. Koleat virastot teekärryineen, tehottominen lämmittimineen, kolmena kappaleena lyötävine määräraha-anomuksineen.
Mutta vielä. Tässäkin pelinappulat toteuttavat käskyjä ilman, että mitään todellista saavutettaisiin tai mikään muuttuisi.
Osa kirjallisuuden arvostettua perinnettä "osoittaa [tässä kylmän] sodan mielettömyys".
Toisaalta ajatus sodasta vain mielettömyytenä on jotenkin liian helppo. Sodankäynnin opeissa kun keskeistä ovat tavoitteet ja niihin tähtäävät tehtävät. Strategiset tavoitteet voi aina kyseenalaistaa, mutta jos sotiminen on vain mieletöntä, tehdäänkö sitä väärin?
Matti Mäkelä kirjoitti tästä jossain esseessään.
Vielä mainittakoon, että Deighton kuvaa tässä kirjassa henkilöidensä sukupuolielämää juuri niin avomielisesti ja räväkästi kuin laatukirjallisuudessa tuleekin.
Minähahmo vihjaa yhdessä kohdassa löytäneensä lakanoistaan Jeanin toisen korvakorun.
Noiden kaikkien viimeisestä lukukerrasta lienee parikymmentä vuotta, mutta silti pelkkä nimien mainitseminen tuo mieleen kylmänkostean virastotalon jossa pitää käyttää villaista liiviä keväälläkin ja haalentuneen kupillisen teetä.
Ei voi olla huono kirjailija jos saa ihmisen uskomaan, että on mukamas joskus tuollaisessa paikassa käynyt.
vanhassa kiinalaisessa sodankäynnin taito -oppaassa annetaan ohjeita sodankäynnin taidosta. esimerkki: 'erinomaisinta ei ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta.'
yksi kirjan keskeisistä oivalluksista on se käsitys, että sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon. siis psykologiseeen sodankäyntiin eli huijaukseen ja petokseen, propagandaan ja mielikuvien muokkaamiseen omalle asialle edulliseksi.
kirjan oppeja sodankäynnistä on sovellettu moneen lähtöön: kaupankäyntiin, kamppailulajeihin, politiikkaan tai vaikkapa eri taiteisiin.
matti mäkelä on mielestäni aika täydellinen. työpöytäni muistitaulussa on seuraava lause häneltä: 'oletteko huomanneet, miten tieteellisillä teorioilla turvalliseksi läpiselitetty meidän aikamme on.'
minulla on hyllyssäni deightonin kymmenosainen romaanisarja, johon kuuluu kolme trilogiaa sekä erillinen romaani rautaristi. sivuja on komeat 3800.
vakoiluromaanin genren kannalta sarja on ohittamaton monumentti, jossa muunnellaan ja kerrataan lajiperinteen asetelmia suorastaan tyrmäävällä perusteellisuudella.
sarjan päähenkilö on brittivakooja bernard samson, joka joutuu kokemaan kylmän sodan petokset ja skitsofreniat omassa perhe-elämässään. samsonin vastustajat eivät löydy niinkään idän agenttien joukosta kuin brittiorganisaation kyynisestä päällikköportaasta.
tarina päättyy vuoteen 1988, eikä deighton vie sitä euroopan suuriin mullistuksiin asti. tämä jättää hieman laimean jälkimaun, olkoon ratkaisu sarjan kokonaisuuden kannalta kuinka looginen tahansa.
jos jotain saisi toivoa, niin sitä, että deighton olisi kirjoittanut vielä sen vihoviimeisen kirjan: se olisi paljastanut, millä tavoin vanha vakoojajoukko pärjää maailmassa, jossa ei ole berliinin muuria.
Sun Tzun (tai miten se nykyään kirjoitetaankaan) oppeja käyttää toki koko ajan myös Suomi.
Jokainen näyttävä asehankinta ja lujasta maanpuolustustahdosta kertova galluptulos tekee maastamme vähemmän houkuttelevan kohteen kenellekään ilkeyksiä miettivälle.
Päinvastaiseen suuntaan toimivat puna-armeijan puuronkeittäjiksi tarjoutuvat kansallisrunoilijat ja vastaavat pilaantuneet ainekset.
Arvaan aika hyvin, mitä wanhat vakoojat nykymaailmassa askartelevat. Siitä voisi kirjoittaa lyhyen fan fictionin.
Lähetä kommentti