Kymmenen päivää, yhdeksän finaaliottelua ja kaleidoskoopin tunnelma.
Sunnuntaiaamupäivänä Saharassa aurinko helotti niin lämpimästi, että takin saattoi riisua viereen betonille. Pomputtelun päätteeksi sain kunniatehtävän lämmitellä maalivahdin. Vain kaksi vetoa painui maisemaan.
Reppu kotoa ja Seinäjoen-junaan.
Sokoksen mäessä ratiseva ääni sai kääntämään katseen. Pyöräilevän naisen ohjaustangosta roikkuva kukkapuketti oli livahtanut pinnojen väliin. Aseman edessä epäsuomalaisen näköinen pariskunta pumppasi haitaria. En antanut rahaa. Aseman ovenkahvassa oli verta.
Toki junien kuuluukin olla mahdollisimman täysiä, mutta etenkin samalla työskennellessä kaipaisi kaksipenkkistä itselleen. Perillä tunsi, että aamiaisesta oli seitsemän tuntia. Kahden juustohampurilaisen ja isojen ranskalaisten tuhoaminen Hesessä kesti kahdeksan minuuttia. Pyrotekniikan pauke Areenan suunnasta vierasjoukkueen sisääntulon merkiksi kuului juuri jokea ylittäessäni.
Vallankumous saatiin.
Asemalle TV-selostajien kyydissä. Puheliaita ovat. Junassa kuultiin Tampereelle asti konekiväärin papatusta ja hylsyjen kilinää miehen katsellessa läppäriltä Pacificia, sitten nuori nainen pajatti Hämeenlinnaan saakka puhelimeensa tuttavansa mielenterveysongelmista ja kyläkunnan suhtautumisesta. Konekivääri oli parempi. Löin pisteen viimeiseen tekstiin Pasilan ja Helsingin välissä, julkaiseminen venyi kotiin.
Kiireisen puolitoistaviikkoisen päätteeksi yksi olut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti