Faijat

Kun puhun faijasta, tarkoitan tietysti sitä hienoa miestä, joka opetti Taivallahden rantakentällä ajamaan fillarilla ja vesirajassa vuolemaan kaarnaveneitä, jotka lähetettiin purjehtimaan kohti Soutustadikkaa. Kantoi harteilla, kun olin pieni, toi maihin palatessaan tuliaisia ulkomailta, auttoi matikanläksyissä vanhanajan jakokulmalla, osasi tehdä spagettikastiketta, jossa oli nakkeja, vei ihmettelemään laivastovierailulla olleita sotalaivoja ja ensi kertaa Jäähalliin (vaikka Jokereiden matsiin) ja Stadikalle Klubia katsomaan ja yöllä lääkäriin kun korvatulehdus iski.

Mielikuvani ja mallini siitä, millaisia isät ovat.

Oma erilainen osansa tarinassa on kaverilla, jonka kasvot oheisessa kuvassa sopivasti jäävät varjoon. Näköö on, kuten sanotaan, ja faijahan hänkin oli, vaikka hoitikin lähinnä vain sen alullesaattamisen ja katosi lyhyen avioliiton jälkeen kuvioista jo ennen itse muistamieni aikojen alkamista.

Joskus 70-luvun lopulla faijat istuivat meillä ja lähtivät yhdessä lätkämatsiin. Matka oli katkennut jo ennen Jäähallia sopivaan krouviin mutta ilta ilmeisestikin sujunut seilorien kesken hyvässä hengessä merimatkoja muistellen.

Sattumoisin molemmat faijat siirtyivät aikanaan ilmavoimiin vain muutaman kuukauden välein ja lepäävät nyt Honkanummen hiekkaisessa maassa vain parinsadan metrin päässä toisistaan.