Mikä saakaan ihmisen ensin lukemaan Wikipediasta tapauskuvauksia amerikkalaisista henkirikoksista kautta vuosikymmenten ja sitten vielä katsomaan Netflixistä keskinkertaista dokumenttisarjaa siitä, mitä saksalaisten Einsatzgruppen paikallisine apureineen tekivät Itä-Euroopassa?
Ei ole rajaa sillä, millaiseen pahuuteen ihminen pystyy yksilönä ja joukon jatkona.
Ja sitten jonkun murhan kuvottavista yksityiskohdista luettuaan huomaa tuntevansa jollain tasolla tyydytystä kun kertomus jatkuu syyllisten kiinniotolla, oikeudenkäynnillä ja lopuksi teloituksella, kuten monessa osavaltiossa on vielä pitkään ollut tapana. Ja vankilatuomiotkin eri mittaa kuin vaikka Suomessa. Joskus 70-luvulla tapahtuneen rikoksen tekijästä kerrotaan, missä vankilassa hän tällä hetkellä istuu.
Jälleen kerran käy, että natsien hirmuteoista lukiessa eivät silmille iske niinkään numerot kuin yksittäiset tarinat. Eloonjäänyt harmaahapsi kertomassa SS-miehen Latviassa juuri ennen joukkomurhaamisen jatkumista ottaman yksittäisen valokuvan henkilöistä. Vanhukset, tuo äitinsä sylissä oleva lapsi, joka onnekseen ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Perheen teinitytär, jonka pitäisi olla lukemassa läksyjä tai miettimässä kaverikuvioita eikä tuossa alasti riisuttuna tajuamatta, miksi viiden minuutin päästä kaatuu ammuttuna joukkohaudan ruumiskasaan muiden viattomien päälle.
Yksi syy kaasukammioiden käyttöönottoon oli, että edes omat sotilaat eivät enää kestäneet loputonta murhaamista, kertovat. Tolkuton ryyppääminen, sairastumisiin pakeneminen ja muu osallistumisen välttely yleistyivät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti