Vaikutelmia: Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.

Minulle räätälöidyssä helvetissä ikuisuuteni kuluisi tanssien jättiareenan yleisölle luontevaksi harjoiteltu kestohymy kasvoilla. Joillekin semmoinen on kuitenkin suurin unelma. Eli taivuin somevirtaani yltäneen mainonnan alla katsomaan Netflixistä sarjan Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.

Lukemani muistelmat pyrkimisistä erilaisiin armeijoiden erikoisjoukkoihin palasivat mieleen, kun tässä ensin poimittiin liki tuhannesta video- ja CV-hakemuksesta osa paikan päälle näyttämään tanssitaitojaan ja sitten siitä ryhmä harjoitusjaksolle, jolla väkeä alettiin karsia kohti lopullista 36:n joukkuetta. 

”Andy McNab” kertoo SAS-muistelmissaan, kuinka ensimmäinen tumma pilvi hakijan taivaalla oli gypsy’s warning – kouluttajien vinkki, että otteiden pitäisi parantua tai kohtalona on platform 4: raide, jolta lähtee maitojuna Lontooseen. Tässä dokumentissa pelkona on kutsu toimistoon, jossa edessä on joko tiukka palaute tai ilmoitus putoamisesta jatkosta ja kyynelten kastelema paluu pukuhuoneeseen tavaroita pakkaamaan. (Yhden huoltajan toimenkuvaan kuuluu saattaa murtuneet pudokkaat äidillisen lohduttavin ottein pois paikalta.)

McNabilla oli kuitenkin edes joitain konkreettisia mittareita arvioida suoritustaan: oliko marssilla tai yösuunnistuksessa ensimmäisten tai viimeisten joukossa. Vuosikaudet sivusta muodostelmaluistelua seuratessa pisti silmään, kuinka siellä ei ole pallopeleistä tuttuja maalitilastoja, pistepörssejä tai plusmiinuksia rankkaamassa pelaajia vaan yksilön kohtalo on pitkälti valmentajan subjektiivisessa arviossa. Niinpä valmentajien ilmeet, huomion jakautuminen, kommentit ja niiden rivien välitkin saavat paineiden alla jännittävien naisten mielissä suhteettoman painoarvon. 

Tässä dokumentissa kriteerit ovat mahdollisimman epämääräiset, kun teknisten taitojen ja esittämisen päälle on haussa vielä it eli se jokin. Mitä se jokin lopulta on, tietää korkeintaan valitsija eli tässä tapauksessa kaksikko director ja choreographer. Lopputulos on sama: Pakko yrittää jatkaa hymyilyä ja miellyttää valitsijoita, joille ainoa oikea vastaus palautteeseen on hermostuneen nyökkäilyn saattama Yes, m’am

Kuten sarjassa suoraan sanotaankin, Dallas Cowboysin cheerleaderin ei ole tarkoitus olla oma itsensä vaan vuosien varrella muotoutuneen ja johdon arvioiman ihannekuvan mukainen. Niinpä edessä on jo valintaprosessin loppuvaiheessa makeover ja ei pukujen sovittaminen naisille vaan naisten sovittaminen pukuihin. Hiusten pituus ja värikin menevät tarvittaessa uusiksi samoin kuin meikki. Jos vartalo on hiukan vääränlainen eikä sittenkään ihan istu pukuun oikealla tavalla, voi kohtalona vielä olla putoaminen jatkosta. Eivätkä vartalon mitat saa kauden aikana missään tapauksessa muuttua.

Viimeisen päälle mietityn lopputuloksen on sitten määrä miellyttää niin Cowboysia katsomossa fanittavia äijiä kuin vanhainkodin PR-vierailulla tavattavia isoäitejäkin. Kuten tekoäly tiivistää:

The Dallas Cowboys Cheerleaders (DCC) walk a very deliberate line between "sexy" and "innocent" to maintain their "America's Sweethearts" brand. It's a complex and often debated balance, achieved through a combination of strict visual guidelines, behavioral expectations, and a carefully cultivated public image.

Kiintoisa sivupiirre on cheerleadereiden perehdyttäminen vai pitäisikö sanoa jopa indoktrinointi Dallas Cowboysin historiaan ja perinteisiin kuin maan merijalkaväessä, jossa kuuluu tarkoin opiskeltavan joukon historia, kuuluisimmat taistelut ja laulut. Cheerleadereiden pitää ainakin osata vastata ihmisten kysymyksiin organisaatiosta ja sen kuulumisista, ja bussissakin on mukana seuran sideline reporter, joka alustaa mikrofoniin sarjatilanteesta ja tulevan tai päättyneen ottelun pääkohdista.

Sarja nosti cheerleadereiden palkkiot tapetille, kun nähtiin, kuinka jotkut heistä laskunsa maksaakseen painavat amerikkalaiseen tapaan yhtä, kahta ja kolmeakin työtä kiirehtiäkseen sitten illaksi harjoituksiin ja aamulla taas muutaman tunnin unen jälkeen oravanpyörän uudelle kierrokselle. Pelkästään työmäärän, terveytensä vaarantamisen ja olemattoman korvauksen suhde ei vielä järkytä suomalaista, joka on tottunut lukemaan kaiken satsaavista mutta köyhistä urheilijoista. Siinä missä näiden arvioitiin jossain saavan vain 15 000 – 30 000 dollaria vuodessa, saattaa kai suomalainen muodostelmaluistelija maksaa melkeinpä vastaavan määrän saadakseen tavoitella unelmiaan samantapaisilla harjoitusmäärillä.

Karun kontrastin tuottaa kuitenkin joukkueen rooli osana Dallas Cowboys -konsernia, joka, jos oikein luin, tuottaa vuodessa voittoa noin 500 miljoonaa dollaria. DCC:n isoimman pampun, konsernin omistajaperheen tyttären, ihastelut siitä, kuinka cheerleaderit eivät ole mukana rahan vaan jonkin suuremman takia, kuulostavat aavistuksen ontoilta, ja Karl Marxista kuullut voi pohtia, kuinka näiden naisten tanssitaidoillaan, ulkonäöllään ja olemuksellaan synnyttämä lisäarvo valuu kapitalistin taskuun.  Toisen tuotantokauden lopussa kerrottiinkin sarjassa nähdyn ay-henkisen heräämisen johtaneen lopulta 400 prosentin suuruisiin palkankorotuksiin.

Feministisestä tai muusta kriittisestä näkökulmasta laadittuja arvioita aiheesta näyttää riittävän (vaikkapa teemalla ”Exploitation in the name of patriotism”), ja kaiken lisäksi tämäkin yhteistyössä konsernin kanssa tehty sarja tuskin vääristää todellisuutta ainakaan yhtiön kannalta kielteiseen suuntaan.

Täältä katsoen on Amerikka iso ja ihmeellinen maa, ja en näy olevan ainoa, joka pisti merkille uskonnon osuuden sarjassa. Osa joukkueesta käy sikäläisen värikkäiden kirkkojen tilaisuuksissa, ruokarukouksia ja rukouspiirejä riittää, ja haastateltu jos toinenkin vakuuttaa toteuttavansa jumalansa hänelle laatimaa suunnitelmaa. Etelävaltiolaista bible beltiä vai isommin amerikkalainen ilmiö?

Samoin oudoksuttaa aina vain amerikkalainen suureellinen tapa esittää asiat. Kaikki on ihanaa ja kaikkea rakastetaan yli kaiken ja jokainen on always been a great fan of mikämilloinkin. 
Noloa ja jopa falskia vaiko sittenkin naiivin vilpittömän sympaattista verrattuna eurooppalaiseen nyrpeään kyynisyyteen? 

Showbisneksen amerikkalaiset jos jotkut kyllä osaavat, ja niin DCC.n esitykset kuin sarjassa nähdyt ottelu- ja muutkin tapahtuvat ovat viimeisen päälle hiottuja. 

Kauden 1 trailer:

Tour de France – Unchained ja kiittäen hyväksytty arvosana

Netflixin dokumentti vuoden takaisesta Tour de Francesta oli eittämättömän onnistunut.

Päälankana tietenkin Jonas Vingegaardin ja Tadej Pogacarin voittotaistelu, jossa ovelasti keskityttiin tanskalaisen näkökulmaan ja tiiminsä taktiikoihin samalla kun Pogacar jätettiin vieraammaksi ja uhkaavaksi antagonistiksi.

Mutta pääjännitteen rinnalla vietiin etevästi muita tarinoita pienemmistä voitoista ja selviytymisistä. Pikkutallin ”pakko” voittaa edes yksi etappi ollakseen menettämättä sponsoreitaan, ranskalaisten kansalliset paineet menestyä, melkein hengen vieneen kolarin jälkeen kilpailemaan palannut arpinen Fabio Jakobsen.

Ylämäissä kärsivää keskivartalolihavaa harrastajaa kosketti etenkin kohta, jossa  joukkuetoverit jännittävät ja kannustavat maaliviivalla, kun parhaimmillaan etappivoitoista taisteleva sprintterirakenteinen Jakobsen sinnittelee murhaavassa vuoristonousussa henkihieverissä viimeisenä perille 16 sekuntia ennen aikarajan täyttymistä ja diskausta.

It never gets easier, you just get faster, kerrotaan Greg LeMondin sanoneen lajista.

Ja että dokumentissa leikillisesti ”Jasper the Disasteriksi” kutsuttu Jasper Philipsen onkin vienyt tämänvuotisessa kisassa jo neljä etappia ja kantaa vihreää paitaa.

Ja vilahtelihan siellä suomalaistaustainen Charly Wegelius EF Education – EasyPost -tallin ajajia ohjeistamassa.

Vamos, vamos, venga, venga! eli kaksi kautta taitavaa lajimarkkinointia

Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.

Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.

Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan  pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa. 

Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.

Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät.  Vamos, vamos, venga, venga! 

Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.

Muuta ajateltavaa

Omaa arkea koronakriisi on toistaiseksi muuttanut niin vähän, että viihteen kuluttaminenkin on mahtunut tavanomaisiin puitteisiin.

Netflixistä ei ole oikein saanut aloitettua uusia tuttavuuksia, mutta onneksi on loistava Moderni perhe. Tosin siitä kerrattavat jaksot käyvät aina vain vähemmiksi, kun vanhempia kausia poistuu saatavilta. Onneksi tutuistakin jaksoista löytyy yhä uusia etenkin kielellisiä nokkeluuksia. Uusi Sherlock toimii myös edelleen, vaikka onkin jo vanha. Samoin Narcosin Escobar- ja Cali-kaudet kelpasi kerrata. Meksikoon en ainakaan vielä kajonnut.

Aina vain voimistuvat äänikirjavinkit saivat lataamaan 30 päivän koejaksolle Storytelin, jonka valikoima vaikuttaa niin laajalta, että taidan toistaiseksi jäädä ihan tilaajaksi. Se tuntuu taloudellisestikin järkevältä, kun kuukausimaksu on yhden edullisemman pään kirjakauppakirjan luokkaa ja omat fyysiset hyllyt lisäksi jo täynnä.

Varsinaisten äänikirjojen ystäväksi en tosin ole vielä ehtinyt, kun teksti tuntuu kuunnellessa edistyvän piinallisen hitaasti sen sijaan, että saisi lukea nopeasti. Huomaan mieluummin lukevani opukset ekirjoina ruudulta aina, kun sellainen vaihtoehto on tarjolla.

Komisario emeritus Sillanpään Skoudena stadissa on ollut tähän mennessä mielenkiintoisimmasta päästä, Gustafssonin tarinat Karhu-ryhmästä taas oli paketoitu konsulttijargoniin. Rööperi horjutti uskoa kotimaisen korruption vähäisyyteen, ja kirjasta Dresdenin pommituksista olen toistaiseksi napsinut vasta haukkapaloja sieltä täältä.