Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit

perjantai 27. kesäkuuta 2025

Vaikutelmia: Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.


Minulle räätälöidyssä helvetissä ikuisuuteni kuluisi tanssien jättiareenan yleisölle luontevaksi harjoiteltu kestohymy kasvoilla. Joillekin semmoinen on kuitenkin suurin unelma. Eli taivuin somevirtaani yltäneen mainonnan alla katsomaan Netflixistä sarjan Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.


Lukemani muistelmat pyrkimisistä erilaisiin armeijoiden erikoisjoukkoihin palasivat mieleen, kun tässä ensin poimittiin liki tuhannesta video- ja CV-hakemuksesta osa paikan päälle näyttämään tanssitaitojaan ja sitten siitä ryhmä harjoitusjaksolle, jolla väkeä alettiin karsia kohti lopullista 36:n joukkuetta. 

”Andy McNab” kertoo SAS-muistelmissaan, kuinka ensimmäinen tumma pilvi hakijan taivaalla oli gypsy’s warning – kouluttajien vinkki, että otteiden pitäisi parantua tai kohtalona on platform 4: raide, jolta lähtee maitojuna Lontooseen. Tässä dokumentissa pelkona on kutsu toimistoon, jossa edessä on joko tiukka palaute tai ilmoitus putoamisesta jatkosta ja kyynelten kastelema paluu pukuhuoneeseen tavaroita pakkaamaan. (Yhden huoltajan toimenkuvaan kuuluu saattaa murtuneet pudokkaat äidillisen lohduttavin ottein pois paikalta.)

McNabilla oli kuitenkin edes joitain konkreettisia mittareita arvioida suoritustaan: oliko marssilla tai yösuunnistuksessa ensimmäisten tai viimeisten joukossa. Vuosikaudet sivusta muodostelmaluistelua seuratessa pisti silmään, kuinka siellä ei ole pallopeleistä tuttuja maalitilastoja, pistepörssejä tai plusmiinuksia rankkaamassa pelaajia vaan yksilön kohtalo on pitkälti valmentajan subjektiivisessa arviossa. Niinpä valmentajien ilmeet, huomion jakautuminen, kommentit ja niiden rivien välitkin saavat paineiden alla jännittävien naisten mielissä suhteettoman painoarvon. 

Tässä dokumentissa kriteerit ovat mahdollisimman epämääräiset, kun teknisten taitojen ja esittämisen päälle on haussa vielä it eli se jokin. Mitä se jokin lopulta on, tietää korkeintaan valitsija eli tässä tapauksessa kaksikko director ja choreographer. Lopputulos on sama: Pakko yrittää jatkaa hymyilyä ja miellyttää valitsijoita, joille ainoa oikea vastaus palautteeseen on hermostuneen nyökkäilyn saattama Yes, m’am

Kuten sarjassa suoraan sanotaankin, Dallas Cowboysin cheerleaderin ei ole tarkoitus olla oma itsensä vaan vuosien varrella muotoutuneen ja johdon arvioiman ihannekuvan mukainen. Niinpä edessä on jo valintaprosessin loppuvaiheessa makeover ja ei pukujen sovittaminen naisille vaan naisten sovittaminen pukuihin. Hiusten pituus ja värikin menevät tarvittaessa uusiksi samoin kuin meikki. Jos vartalo on hiukan vääränlainen eikä sittenkään ihan istu pukuun oikealla tavalla, voi kohtalona vielä olla putoaminen jatkosta. Eivätkä vartalon mitat saa kauden aikana missään tapauksessa muuttua.

Viimeisen päälle mietityn lopputuloksen on sitten määrä miellyttää niin Cowboysia katsomossa fanittavia äijiä kuin vanhainkodin PR-vierailulla tavattavia isoäitejäkin. Kuten tekoäly tiivistää:

The Dallas Cowboys Cheerleaders (DCC) walk a very deliberate line between "sexy" and "innocent" to maintain their "America's Sweethearts" brand. It's a complex and often debated balance, achieved through a combination of strict visual guidelines, behavioral expectations, and a carefully cultivated public image.

Kiintoisa sivupiirre on cheerleadereiden perehdyttäminen vai pitäisikö sanoa jopa indoktrinointi Dallas Cowboysin historiaan ja perinteisiin kuin maan merijalkaväessä, jossa kuuluu tarkoin opiskeltavan joukon historia, kuuluisimmat taistelut ja laulut. Cheerleadereiden pitää ainakin osata vastata ihmisten kysymyksiin organisaatiosta ja sen kuulumisista, ja bussissakin on mukana seuran sideline reporter, joka alustaa mikrofoniin sarjatilanteesta ja tulevan tai päättyneen ottelun pääkohdista.

Sarja nosti cheerleadereiden palkkiot tapetille, kun nähtiin, kuinka jotkut heistä laskunsa maksaakseen painavat amerikkalaiseen tapaan yhtä, kahta ja kolmeakin työtä kiirehtiäkseen sitten illaksi harjoituksiin ja aamulla taas muutaman tunnin unen jälkeen oravanpyörän uudelle kierrokselle. Pelkästään työmäärän, terveytensä vaarantamisen ja olemattoman korvauksen suhde ei vielä järkytä suomalaista, joka on tottunut lukemaan kaiken satsaavista mutta köyhistä urheilijoista. Siinä missä näiden arvioitiin jossain saavan vain 15 000 – 30 000 dollaria vuodessa, saattaa kai suomalainen muodostelmaluistelija maksaa melkeinpä vastaavan määrän saadakseen tavoitella unelmiaan samantapaisilla harjoitusmäärillä.

Karun kontrastin tuottaa kuitenkin joukkueen rooli osana Dallas Cowboys -konsernia, joka, jos oikein luin, tuottaa vuodessa voittoa noin 500 miljoonaa dollaria. DCC:n isoimman pampun, konsernin omistajaperheen tyttären, ihastelut siitä, kuinka cheerleaderit eivät ole mukana rahan vaan jonkin suuremman takia, kuulostavat aavistuksen ontoilta, ja Karl Marxista kuullut voi pohtia, kuinka näiden naisten tanssitaidoillaan, ulkonäöllään ja olemuksellaan synnyttämä lisäarvo valuu kapitalistin taskuun.  Toisen tuotantokauden lopussa kerrottiinkin sarjassa nähdyn ay-henkisen heräämisen johtaneen lopulta 400 prosentin suuruisiin palkankorotuksiin.

Feministisestä tai muusta kriittisestä näkökulmasta laadittuja arvioita aiheesta näyttää riittävän (vaikkapa teemalla ”Exploitation in the name of patriotism”), ja kaiken lisäksi tämäkin yhteistyössä konsernin kanssa tehty sarja tuskin vääristää todellisuutta ainakaan yhtiön kannalta kielteiseen suuntaan.

Täältä katsoen on Amerikka iso ja ihmeellinen maa, ja en näy olevan ainoa, joka pisti merkille uskonnon osuuden sarjassa. Osa joukkueesta käy sikäläisen värikkäiden kirkkojen tilaisuuksissa, ruokarukouksia ja rukouspiirejä riittää, ja haastateltu jos toinenkin vakuuttaa toteuttavansa jumalansa hänelle laatimaa suunnitelmaa. Etelävaltiolaista bible beltiä vai isommin amerikkalainen ilmiö?

Samoin oudoksuttaa aina vain amerikkalainen suureellinen tapa esittää asiat. Kaikki on ihanaa ja kaikkea rakastetaan yli kaiken ja jokainen on always been a great fan of mikämilloinkin. 
Noloa ja jopa falskia vaiko sittenkin naiivin vilpittömän sympaattista verrattuna eurooppalaiseen nyrpeään kyynisyyteen? 

Showbisneksen amerikkalaiset jos jotkut kyllä osaavat, ja niin DCC.n esitykset kuin sarjassa nähdyt ottelu- ja muutkin tapahtuvat ovat viimeisen päälle hiottuja. 

Kauden 1 trailer:

torstai 13. heinäkuuta 2023

Tour de France – Unchained ja kiittäen hyväksytty arvosana


Netflixin dokumentti vuoden takaisesta Tour de Francesta oli eittämättömän onnistunut.

Päälankana tietenkin Jonas Vingegaardin ja Tadej Pogacarin voittotaistelu, jossa ovelasti keskityttiin tanskalaisen näkökulmaan ja tiiminsä taktiikoihin samalla kun Pogacar jätettiin vieraammaksi ja uhkaavaksi antagonistiksi.

Mutta pääjännitteen rinnalla vietiin etevästi muita tarinoita pienemmistä voitoista ja selviytymisistä. Pikkutallin ”pakko” voittaa edes yksi etappi ollakseen menettämättä sponsoreitaan, ranskalaisten kansalliset paineet menestyä, melkein hengen vieneen kolarin jälkeen kilpailemaan palannut arpinen Fabio Jakobsen.

Ylämäissä kärsivää keskivartalolihavaa harrastajaa kosketti etenkin kohta, jossa  joukkuetoverit jännittävät ja kannustavat maaliviivalla, kun parhaimmillaan etappivoitoista taisteleva sprintterirakenteinen Jakobsen sinnittelee murhaavassa vuoristonousussa henkihieverissä viimeisenä perille 16 sekuntia ennen aikarajan täyttymistä ja diskausta.

It never gets easier, you just get faster, kerrotaan Greg LeMondin sanoneen lajista.

Ja että dokumentissa leikillisesti ”Jasper the Disasteriksi” kutsuttu Jasper Philipsen onkin vienyt tämänvuotisessa kisassa jo neljä etappia ja kantaa vihreää paitaa.

Ja vilahtelihan siellä suomalaistaustainen Charly Wegelius EF Education – EasyPost -tallin ajajia ohjeistamassa.

maanantai 10. heinäkuuta 2023

Jaksammeko enää syventyä?


Jaksetaanko nykyään enää syventyä, ajatella? 

Vai tyydytäänkö keräämään tykkäykset helposti selattavilla kuvilla kauniista ihmisistä tai auringonlaskuista, hassuilla meemeillä ja videoilla, joissa tekstiä on korkeintaan viidessä sekunnissa hahmotettava määrä, iskulauseilla.

Pari tänä vuonna tallentamaani linkkiä vie jossain aivolohkossa väreilleen kysymyksen äärelle.

"Runoilija, kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski kirjoittaa Avain-lehdessä nopeasta tunnistettavuudesta psykologi Daniel Kahnemanin kognitiivisia käsitteitä hyödyntäen: Instagram alustana hyödyntää nopeaa ja intuitiivista järjestelmää 1 ja hylkii tietoisen vaivannäön järjestelmää 2.

Instagramin ruudun ja kuvien pieni koko sekä sen toiminnalliset tarjoumat rohkaisevat nopeaan selaamiseen, jossa pysähdytään vain hetkeksi katsomaan yhtä kuvaa tai videota ja päätelmät niistä tehdään nopeasti. Nopeaa selaamista suosii myös käyttöliittymien kulttuurinen tarjouma, jolla viittaan siihen, että esimerkiksi älypuhelimia selataan lyhyitä aikoja kerrallaan ohi menevissä mutta jatkuvasti uusiutuvissa jokapäiväisissä tilanteissa."

Ja 

"Jälkikäteen katsottuna 2010-luvun alussa maailma vaikutti meritokraattisemmalta ja pitkäjänteisemmältä. Myös internetin arkistot puhuvat tämän puolesta. Elettiin blogien kulta-aikaa. Internet oli suotuisa jäsennellyille puheenvuoroille ja kärsivällisille hehtaaridialogeille. Laatu korvasi määrän. Parikymppisenä opiskelijana pääsin keskustelemaan kokeneempien ja nimekkäämpien henkilöiden kanssa intensiivisesti ideat edellä. Nykypäivän Twitteriä ja TikTokia katsoessani olen kiitollinen, että sain debatoida ja oppia vanhassa blogimaailmassa nykyisen huomiohakuisen someteatterin sijaan."

Ensimmäinen lainaus on Vesa Rantaman kirjoituksesta "Terapiarunoutta fanituotteena – miksi Kiira Korpea julkaistaan?" (linkki) ja toinen Thomas Taussin tekstistä "Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 1" (linkki)

tiistai 10. elokuuta 2021

Vamos, vamos, venga, venga! eli kaksi kautta taitavaa lajimarkkinointia

Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.

Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.

Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan  pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa. 

Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.

Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät.  Vamos, vamos, venga, venga! 

Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Viimein lisää Babylon Berliniä

Pörssiromahdus, natsien nousu, okkultismi ja Babelsbergin studiot eli Babylon Berlinin kolmoskausi nyt Yle Areenassa. 

Ei ihan yhtä jäntevä kuin edelliset kaksi mutta katsomisen arvoinen. Aivan kuin olisi yritetty pitää mielenkiintoa yllä vääntämällä väkivalta- ja seksisäätimiä inasen isommalle: komisario Rath ottaa osumia kuin John McClane. Suosikkini hahmoista: Ernst Gennat, Charlotte ja Armenialainen.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Kännykkä

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

4. Kännykkä

Se tuhoaa ajattelumme, niskamme ja nuorisomme, mutta olisinhan epärehellinen, jollen myöntäisi viehtymystäni nykyaikaiseen kännykkään.

Kämmenelle mahtuvassa pikku härpäkkeessä kirjasto, televisio, radio, elokuvateatteri, muistikirja, maailmankartasto, kello, kamera, videokamera, valokuville pimiö, filmeille leikkaamo, herätyskello, tietokone, valokuva-albumit, pankki, posti, aikataulut, taskulaskin, lompakko, bussi-, lento- ja junaliput, äänilevykokoelma, päivän lehdet, säätiedotus, päiväkirja, kalenteri, tietosanakirja, ääninauhuri leikkaamoineen, kompassi, kauppa.

Ja niin, puhelin myös.

Silloin joskus, kun aikamääre ”vuonna 2000” tarkoitti ”niin kaukana tulevaisuudessa, että sinne voi visioida mitä vain”, tiesimme, että vuonna 2000 liikkuisimme lentävillä autoilla, pukeutuisimme kirkasvärisiin Star Trek -asuihin ja söisimme ruokamme pillereinä. Sekin kävi mielessä, että kommunikoisimme näppärillä näköpuhelimilla. Mutta ainakaan itse en osannut kuvitella sitä isointa mullistusta mahdollistamassa suurimman osan nykykännykän hienouksista: tietoverkkoa, joka yhdistäisi koko maailman tai ainakin sen teollistuneimmat osat.

torstai 17. tammikuuta 2019

Tänään vuorossa Valkoinen Kurittaja

Taas kerran otsikot lupaavat (Etelä-)Suomeen jotain äärimmäistä sääilmiötä, jonka toteutumatta jäämistä väki sitten sosiaalisessa mediassa naureskelee.

En enää muista, missä kohdin sääennusteista uutisointi ja siihen reagointi irtautuivat fyysisestä todellisuudesta ja muuttuivat hauskaksi meemiksi.

Oletan toki median olevan tietoisesti mukana hassuttelussa.

torstai 29. marraskuuta 2018

Ristiriidan tunne

Suomea ansiokkaasti Pohjois-Amerikan huippuliigassa edustava koripalloilija kertoo kampanjassa lopettaneensa punaisen lihan syömisen. Hän puhuu ilmastonmuutosta vastaan ja kehottaa seuraajiaan tekemään vastuullisia valintoja, maan päälehti kertoo.

Samaan aikaan hänen työnsä on matkustamista ympäri mannerta. Erään tilaston, jota en ole sen kummemmin tarkistanut, mukaan suomalaistähden joukkueen kauden matkamailit vuonna 2014 olivat 39 108. Enimmäkseen lentokoneella, oletan.

Tähden kannanotto kuitenkin nostaa ilmastoasiaa esiin, minua muistutetaan. Ja että monet häntä ihailevat saattavat alkaa tämän vuoksi tehdä viisaampia valintoja.

Saattaa olla, ja toivottavasti.

Silti jää ristiriidan tunne. Ja tunne, että urheilussa, jonka apparaattia itsekin poljen, on helppo antaa huolestuneita lausuntoja ja tehdä pieniä helppoja ympäristötekoja mutta jättää ne isot tekemättä. Tuhannet joukkueet, formula-autot, hevoset ja kiertueet lentelevät edelleen ympäri maailmaa, jäähallit jäähtyvät ja jalkapallohallit keskellä aavikkopätsejä valmistaudutaan viilentämään MM-kisoja varten.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Babylon Berlin

Ei Babylon Berlin ihan Tannbach ollut mutta tällaiselle Saksan lähihistoriasta kiinnostuneelle riittävän kiinnostava näykkimään viikon yöunet alimittaisiksi. Vaikka erinäiset toimintakohtaukset olivatkin kuin Tinttiä lukisi.

Sen verran hyvin nivottu Weimarin tasavallan kuohuviin vaiheisiin, että oli käytävä kertaamaan niitä verkosta ja oman hyllyn historiankirjoista.

Erikseen mainittava 16-osaisen sarjan kakkosjaksossa nähty Psycho Nikorosin hypnoottinen show, joka on katsottava yhä uudelleen ja jonka kappale jumittuu korvamadoksi. Samassa Marlene Dietrich, Screaming Lord Byron, Sally Bowles, Hildegard Knef ja Dessaussa jossain Gropius ja Kandinsky. Ja vielä Zarah Leander ja Frankie goes to Hollywood, mainitsi joku.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Pikkusilppua

...näin opiskelijana mietin, miksei peruskoulussa pureuduta enempää arkisiin käytännön asioihin, kuten esimerkiksi siihen miten verotus toimii.

Sanoo Tampereen yliopiston opiskelija Ylen jutussa. Vastikään kuopuksen päntätessä yhteiskuntaopin kokeeseen ihmettelin, kuinka perusteellisesti niille nykyään verotuksestakin puhutaan. Ei meidän aikoinamme vain. Tai ehkä olen vain unohtanut. Ehkä haastateltukin on.

Miksi jalkapallomaajoukkueen kannattajat pillastuivat, pettyivät ja jopa suuttuivat Alexander Ringin, 27, lopettamispäätöksestä, pohjustaa maan paras jalkapallotoimittaja Ari Virtanen kolumninsa Helsingin Sanomissa.

Pettyivätkö ja suuttuivatko? Itse en ole vielä osunut tormäämään yhteenkään sensuuntaiseen puheenvuoroon. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisia olisi. Mutta nykyään törmään yhä useammin kolumneihin, joissa vastustetaan tai analysoidaan jotain suurena ja laajalle levinneenä esitettävää ilmiötä, josta en itse ole kuullutkaan.

Maailma nopeutuu ja pirstaloituu, sitä se kai on.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Viivoja vedessä

Yksi Lindgrenin ja Sihvosen radio-ohjelman vakioaiheista on, kuuluuko politiikka urheiluun. Taannoin siinä kohdin, kun yksi ja toinenkin saksalainen jalkapalloseura kuuluu ilmoittaneen, etteivät muuatta kiisteltyä etenkin maan itäosissa suosittua puoluetta kannattavat henkilöt ole tervetulleita heidän otteluihinsa.

Molemmat luokitellevat itsensä jonkinlaisiksi vasemmistoliberaaleiksi, mutta väittelyosuudessa heidän kuuluu olla eri mieltä. Nyt perusteli toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka tärkeää on julistaa ihmisoikeuksia. Ja toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka vaarallista on luokitella kanssakansalaisia oikeisiin ja vääriin.

Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Sopivasti perään putkahti julkisuuteen muuan koulumaailmaan sijoittunut somekohu, joka kaikenlaisen epäolennaisemman takaa sai miettimään, mitä pilteille koulussa opetetaan. Tottahan toki jonkinlaisia arvoja, kutsuttiin sitä sitten indoktrinaatioksi tai ei. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa, jota kurkkasin,  on arvot määritelty juuri niin väljän mukavasti kuin arvelinkin, ja jostain opetuksen rivien väleistä vilkkuivat ainakin meidän kouluaikoinamme myös opettajien henkilökohtaiset näkemykset.

Mutta kysymys sielläkin sama: Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?