Pikkusilppua

...näin opiskelijana mietin, miksei peruskoulussa pureuduta enempää arkisiin käytännön asioihin, kuten esimerkiksi siihen miten verotus toimii.

Sanoo Tampereen yliopiston opiskelija Ylen jutussa. Vastikään kuopuksen päntätessä yhteiskuntaopin kokeeseen ihmettelin, kuinka perusteellisesti niille nykyään verotuksestakin puhutaan. Ei meidän aikoinamme vain. Tai ehkä olen vain unohtanut. Ehkä haastateltukin on.

Miksi jalkapallomaajoukkueen kannattajat pillastuivat, pettyivät ja jopa suuttuivat Alexander Ringin, 27, lopettamispäätöksestä, pohjustaa maan paras jalkapallotoimittaja Ari Virtanen kolumninsa Helsingin Sanomissa.

Pettyivätkö ja suuttuivatko? Itse en ole vielä osunut tormäämään yhteenkään sensuuntaiseen puheenvuoroon. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisia olisi. Mutta nykyään törmään yhä useammin kolumneihin, joissa vastustetaan tai analysoidaan jotain suurena ja laajalle levinneenä esitettävää ilmiötä, josta en itse ole kuullutkaan.

Maailma nopeutuu ja pirstaloituu, sitä se kai on.

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitäisi

Itse en muista kuulleeni Eero Hyökyvirrasta ennen, mutten olekaan niin sisällä jalkapallossa. Sen verran lupaava nimi hän kotimaisessa skenessä ilmeisesti kuitenkin oli, että uutinen hänen päätöksestään päättää tavoitteelllinen ura lajissa herätti keskustelua.

Yksi ansiokas kommenttikirjoitus aiheesta päättyy keskeiseen kysymykseen:

Suurin ja edelleen avoimeksi jäävä kysymys minkä Hyökyvirran ratkaisu nostaa jälleen kerran esille onkin: kuinka saada urheilun arvostus sille tasolle, että nuori tai vähän vanhempikin, valitsee ennemmin sen kuin helpommalta tuntuvan “normaalin” elämän. Ja tähän kysymykseen suomalaisen huippu-urheilun, niin jalkapallossa, kuin lajirajoista riippumatta, tulisi pystyä löytämään mahdollisimman hyvä vastaus.

Urheilupiireissä dogmi on tietenkin, että huippu-urheilu on tärkeää ja mahdollisimman moni potentiaalia omaava nuori ihminen tulisi saada panostamaan siihen.

Mutta entä jos dogmi kyseenalaistettaisiin? Miksi urheilun arvostus tulisi saada sille tasolle, että nuori valitsisi mieluummin urheilu-uran kuin "normaalin elämän"? Keiden toiveita ja haaveita hän silloin toteuttaisi?

Viivoja vedessä

Yksi Lindgrenin ja Sihvosen radio-ohjelman vakioaiheista on, kuuluuko politiikka urheiluun. Taannoin siinä kohdin, kun yksi ja toinenkin saksalainen jalkapalloseura kuuluu ilmoittaneen, etteivät muuatta kiisteltyä etenkin maan itäosissa suosittua puoluetta kannattavat henkilöt ole tervetulleita heidän otteluihinsa.

Molemmat luokitellevat itsensä jonkinlaisiksi vasemmistoliberaaleiksi, mutta väittelyosuudessa heidän kuuluu olla eri mieltä. Nyt perusteli toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka tärkeää on julistaa ihmisoikeuksia. Ja toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka vaarallista on luokitella kanssakansalaisia oikeisiin ja vääriin.

Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Sopivasti perään putkahti julkisuuteen muuan koulumaailmaan sijoittunut somekohu, joka kaikenlaisen epäolennaisemman takaa sai miettimään, mitä pilteille koulussa opetetaan. Tottahan toki jonkinlaisia arvoja, kutsuttiin sitä sitten indoktrinaatioksi tai ei. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa, jota kurkkasin,  on arvot määritelty juuri niin väljän mukavasti kuin arvelinkin, ja jostain opetuksen rivien väleistä vilkkuivat ainakin meidän kouluaikoinamme myös opettajien henkilökohtaiset näkemykset.

Mutta kysymys sielläkin sama: Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Ihminen ja huippu-urheilijan mitta

Tuo on saatava, ilmoittivat luistelijattaret heti kuullessaan Kiira Korven muistelmien ilmestymisestä. Kampin Suomalainen oli sopivasti vieressä, ja siellä uutuutta komeilikin pinoissa.

Ehdin itse lukea ensimmäisenä luistelijatarten ollessa jäällä ja nukkumassa, ja tekstiä sopi sovitella omaan tähän ikään syntyneeseen urheilun maailmankuvaan.

Ihminen kasvamassa omaksi itsekseen, kuten tavataan epätäsmällisesti sanoa, voisi olla yksi tiivistys. Ja ihminen ja urheilija suhteessa valmentajiinsa, kilpakumppaneihin ja läheisiinsä, voisi olla toinen.

Ja ihmisen kasvamisen itsekseen ja huippu-urheilun eetoksen välinen jännite ehkä kaikkein mielenkiintoisimpana. Urheilussa pitää olla vahva, positiivinen, energinen ja itsevarma. Vaikkei aina olisikaan. Äärimmillään voi alkaa epäillä omia fyysisiä tuntemuksiaankin: sattuuko oikeasti vai kuvittelenko vain. Jos ihminen ei osaa tai ehdi tai saa / uskalla pohtia eikä valmentaja oikeasti kysyä, miltä tuntuu, urheilijan ja urheilun vaatimusten välinen jännite voi kasvaa repiväksi.

Kiira Korpi on aiheen kanssa julkisuudessa, koska menestyi ja oli oman kertomansa mukaan taipuvainen ahdistuneisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, että samat jännitteet taitavat löytyä eri suuruisina kaikkialta, missä urheillaan tavoitteellisesti.

"Urheilun eetosta" googlaamalla löytyi myös kiintoisa väitös "Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa - Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa". Yhtenä mahdollisena jaotteluna työn eetos, menestyksen eetos, virtuositeetin eetos, hauskuuden eetos ja huolenpidon eetos, jotka kaikki urheiluun nivoutuvat.

Kirjasta revityt seurapiiritarinat sitten erikseen.
- - -
Ja Ilta-Sanomien mestarillinen kyky rakentaa "ristiriita" ja lypsää siitä sitten jopa sarja juttuja:

1. Kysytään kommenttia kirjan sisällöstä Taitoluisteluliiton entiseltä puheenjohtajalta. Joka ei ollut lukenut kirjaa mutta kommentoi toimittajan siitä kertoman perusteella, on jutussa myöhemmällä lisäyksellä myönnetty.
2. ...en ihan ymmärrä, onko tämä mielipiteisiin vaikuttaminen paras tapa edetä, entinen puheenjohtaja varovasti kommentoi.
3. Jes, meillä on jotain, mitä voi väittää ristiriidaksi. Seuraavaksi siis juttu "Kiira Korpi joutui kritiikin kohteeksi – entinen kilpakumppani puolustaa: ”Hyssyttely ei auta mitään”"
4. Yksi juttu saadaan kulmalla "Näin Korpi vastaa kritiikkiin".
5. Kirsikaksi kakkuun kommenttijuttu, jonka mukaan "Kiira Korpi on saanut osin käsittämätöntä kritiikkiä kirjastaan" ja "Lajin maine onkin yhtäkkiä tärkeämpi kuin urheilijan hyvinvointi!"

Bravo.

Olin unessa useasti sinun kaduillas, koulutie

Avio-oikeus. Ositus. Työehtosopimus. Ennakonpidätys. Kannustinloukku. Arki-iltana klo 22.45 yhteiskuntaopin kokeeseen lukeva koululainen kyseli ja faija availi käsitteitä parhaan muistinsa mukaan. Luettuaan onneksi itse aikanaan pohjiksi melko laajan yhteiskuntaopin.

Entä pitääkö vainajan velat maksaa ennen ositusta vai sen jälkeen, kuopus vielä kysyi. Faija tunsi pikkuisen ylpeyden läikähdyksen arvioidessaan täsmennyksen hyvinkin relevantiksi.

Laitoin, että miten he suhtautuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoihin, esikoinen kertoi opettajan kerättyä valmiiksi kysymyksiä ennen lähestyvää uskonnontunnin vierailua moskeijaan. Veikkaan, että tuota kysymystä ei käsitellä, faija sanoi. Mutta oli väärässä. Homoseksuaalisuus on väärin ja kiellettyä, ei islamilaisen seurakunnan puhemies ollut arkaillut kertoa koululaisille uskontonsa kantaa.

Niukkuutta jakamassa

Tieto paraurheilijoiden kisamatkojen omavastuuosuuksista herätti yhden jos toisenkin lausumaan paheksuntansa liiton herrojen julmuudesta ja ajattelemattomuudesta.

Keskustelun edetessä tuli esille, että tällainen vuosikausia vallinnut käytäntö on ollut voimassa myös nuorten yleisurheilumaajoukkueilla ja itse asiassa kai useimmissa urheilulajeissa. Ja että arvokisamatkat ilman urheilijalle koituvia kustannuksia taitavatkin olla ylellisyys, johon suurin osa ei yllä.

Isompi mielenkiintoinen kysymys voitaneenkin asetella muotoon "mitkä ovat ja mitkä eivät ole hyväksyttäviä jakokriteerejä, kun urheilijoiden käyttöön osoitetaan resursseja?" Kun niitä resursseja ei koskaan ole niin paljoa, että kaikki kokisivat saaneensa tarpeeksi.

Kun asiassa on viitattu yhdenvertaisuuslakiin, siteeraan tähän se kahdeksannen pykälän  alun:

Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Toiviomatka

Kesä ei ole ihan oikea kesä jollen ole saunonut siinä saunassa ja uinut siinä järvessä, joten.

Korkea punainen ei ollut laiturissaan Kampissa vielä puoli yhdeksältä mutta puoli tuntia myöhemmin sentään. Olin satsannut kaksi lisäeuroa jalkatilavampaan paikkaan enkä katunut ratkaisuani.

Viikissä äityi neitonen alhaalla pysäkillä villiin tanssiin runsain käsiliikkein. Ampiainen tai jotain. Heinolassa Jyrängön sillat. Mikkelin tienoilla oli ruudulle lokalisoiduissa mainoksissa vuorossa MP:n ja MiPK:n illan ottelu. Ja säännöllisin väliajoin Onnibussin omassa mainosfilmissä nuori ja nätti Jenni, joka viidessä+ tunnissa alkoi tuntua jo tutulta. Juvalla muistin varhaisimpien tiedettyjen esi-isieni olleen kulmilta. Varkaus ja lopulta Kuopio, jossa käytin odotustunnin kebabiin salaatilla ja pieneen kaupunkikierrokseen. Jatkoyhteys oli saanut nokalleen numeron ja systeemikseen vyöhykejärjestelmän, joka tuntui hämmentävän kuljettajaa ja kyytiin mieliviä yhtä lailla. Puheliaampia olivat kuin pääkaupungissa. Linja-auton valkealla keulapellillä voimisteli ensimmäinen tänä kesänä itse näkemäni ampiainen.

Juicen torilla odotti jo Leskinen.

Kolme vuorokautta menneen ja nykypäivän yhdistelmässä.

Makasin pitkään mahallani laiturilla ihailemassa pienten ahventen parvia, jotka plumpsauttelivat pintaan renkaita ja ja vilahtelivat kellanruskeassa vedessä. Selällä lipui joutsenperhe, lämpenevän saunan piipusta leijuva savu tuoksui. Löyly juuri niin lempeän kohteliaan kosteasti iholle nouseva kuin muistinkin. Järven vesi toki niin vilpoista, että pystyi muttei tehnyt mieli jäädä lillumaan. Mustaherukoita ja karviaisia suoraan pihan pensaista. Venettä käännettäessä ilmeni, ettei terva ollut vielä kaikkialta kuivunut.

Kurkut ja salaatit pihalta pöytään. Savustettu lohenpuolikas ja padallinen perunoita kahteen mieheen ja päälle ruokalepo samalla pirttipenkillä kuin silloin aina. Jo edesmenneidenkin haamut pöydän ääressä: omat vanhemmat, enoja ja tätejä, isoäiti ja puuhellan luukun kolahdus, vellikellon pellolta syömään kutsuma isoisä riisumassa kumisaappaansa ja lippalakkinsa ja istumassa kädet pestyään pöydän päähän. Punaista herukkamehua, jollaista ei kaupasta saa.

Visiitti tädin mökille, jossa temmon putoamisen tunsi, kun istuttiin joukolla kahvipöydässä pähkäilemässä ilman kiirettä sanaristikkoa ja muistelemassa niitä näitä. Leipäjuustoa ja lakkoja, laatikollinen elokuisiksi käsittämättömän maukkaita mansikoita. Jos nyt vielä kupillinen kahvia.

Yöt uudenkarheassa puuntuoksuisessa aitassa, jossa auringonnousu sai herättää. Sadetta ripsivä aamu rusotti puoli kuudelta, ja selän takana koristi talon ja viimeisiään vetelevän navetan vallan melkoinen sateenkaari. Aikani punertavaa maailmaa ihmeteltyäni laahustin vielä takaisin nukkumaan.

Alakuvassa toki ilta-aurinko.