Luettua: Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Helsingin Sanomat kertoi uutuuskirjan kertovan Töölöstä 1971 lähiöön muuttavasta tytöstä, joten mielenkiintoni heräsi. Koska muistan, kuinka kavereita 70-luvun alkupuolella muutti Töölöstä lähiöihin.

Eipä kirjassa kuitenkaan isommin Töölöä ollut. Pikemminkin se oli tarinan vaatima lähiölle kliseinen kontrasti, jossa on korkeat huoneet, erkkeri-ikkunasta näkymä puistoon, jossa vanhat naiset ulkoiluttivat lapsia ja koiria, salonkiin katetut kahvikupit ja Ekbergin leivosrasia. 

Meillä ei Töölössä ole tainnut olla noista kuin korkeat huoneet.

Kirjailijan teokseen päättämä pätkivän töksähtelevä teksti on lopulta enemmän mielenkiintoista kuin ärsyttävää. Saattaa jollain tapaa hyvinkin kuvata lapsen maailmaa, jossa voi olla  kaleidoskooppimaisia havaintoja ja vaikutelmia ilman aikuisen kokonaiskuvaa ja tietoa asioiden yhteyksistä.

Yksitoistavuotias Mirkku miettii ja puhuu sivulta toiselle Vietnamia, Biafraa, feminismiä, Afrikan tähden rasismia, saamelaisia ja ILO-sopimusta, edustuksellista informaatiopolitiikkaa. Ehkä tiedostavassa vasemmistolaisessa perheessä kasvaneet yksitoistavuotiaat ovat tosiaan olleet sellaisia, mutta omalla 70-luvullani en muista sellaisia kohdanneeni. Ehkä se oli vain kirjailijan tapa sanoa jotakin. Mietin, olivatko nuo kaikki edes sen ajan tiedostajien teemoja vai onko mukaan hiipinyt jo tätä vuosituhatta.

Kjell Westön Leijojen 70-luku tuntui tätä enemmän siltä, jolla minä lapsuuteni elin, mutta ei tämäkään huono esitys ole. Väritelkkarien ja olympialaisten ihmeellisyys, Jamekset ja Naapurilähiö, pihviravintolan hienous, jukeboksit, ilmaiseksi kikkaillut pilapuhelut sotketuista puhelinkopeista ja O'Boy-kaakaot. Tosin Jippo-lehti rahakoneineen tuli mielestäni vasta vuosikymmenen lopulla, ja kaikkitietävän Wikipedian mukaan lehden julkaiseminen alkoikin 1977. Entä oliko Luikeroita tosiaan jo 1971? Muistan omani myöhemmältä ajalta. 

Mutta hajuissa Jenni Linturin 70-luku on vahva. Ne ovat mukana koko ajan, ja omissakin muistoissa 70-luku oli rasvankäryisen tahmeantunkkaisen tupakansavuinen nykyiseen kliiniseen puhtauteen verrattuna.

Joulun henkeä (taas) etsimässä

Lapsena joulua ja sen odotusta ovat lahjat, kunnes niiden merkitys alkaa toiselle kymmenelle ehdittyä hiipua. Tulee sellainen tyhjäkäyntivaihe, kun lapsuudenkodissaan on kuitenkin joulun suhteen matkustaja. 

Sitten omilleen muutettuaan joutuukin itsekin päättämään, onko joulua. Tai siis onko itsellä, kaikkialta ympäriltähän se kuitenkin tunkee silmille. Saattaa vähän kyseenalaistaa ja kapinoida ja lähteä aatonaaton iltana katsomaan Tavastian Ne Luumäet -keikkaa herätäkseen aattoaamuna päänsärkyyn mutta sitten kuitenkin laittaa vähän jotain jouluista. 

Omien lasten myötä lahjojen merkitys pomppaa uudelleen pintaan vaikkakin sivusta koettuna. Marketeissa kuluu eniten aikaa leluhyllyjä tutkittaessa. Ja syömiset tietysti. Joutuu miettimään, mistä itse oikeasti tykkää eli voi sovinnolla unohtaa rosollin ja lanttulaatikon ja keskittyä kaloihin ja karjalanpaistiin.

Mutta kaikkiaan joulu on vähän semmoinen epämääräinen, joka on mutta josta ei kuitenkaan saa oikein kiinni. 

Ehkä sitä vanhemmiten huomaa tavoittelevansa palasia tietynlaisesta tunnelmasta, sellaisesta, joka lapsena oli ympärillä, vaikkei sitä silloin tiedostanut. Oikean joulukuusen tuoksu (meillä menty vuosikymmeniä muovisella, joka muun ajan asuu kellarissa), Hoosianna aamun pimeydessä Taiviksen kansakoulun juhlasalissa, Izvestija-turnauksen iltapäiväpelit telkkarissa ja omat pelit sen jälkeen Väiskillä. Kaiken hidastuminen jouluviikolla. Joululaulut ja -koristeet. Uskontojututkin osana joulun tuntua, vaikkei varsinaista vakaumusta löytyisikään.

Ja sitten aatto. Lapsuudesta nykypäivään kantanut  Samu Sirkan joulutervehdys, joulurauhan julistus, Lumiukko, Joulupukki ja noitarumpu. 

Ja lapsena tylsistyttäneet mutta aikuisena vapauttavat päivät, kun ihan virallisesti ei kuulu tehdä mitään hyödyllistä. 

Eräitä huomioita samalla minunkin sukupolvestani

Eräitä huomioita sukupolvestani, kuuluu 70-luvulla syntyneen Katja Marteliuksen HS-kolumnin otsikko. Osa kolumnin huomioista tuntuu myös 60-luvun lapsesta tutuilta, osa taas ei. 

Itsensä kehuminen ja osaamisensa markkinoiminen tuntuu vieraalta ja väärältä, kun on opetettu, että omakehu haisee. Ja että omat tunteet kuuluu pikemminkin pitää omana tietona kuin tehdä niistä numeroa. 

Elämisen ja olemisen vaimentaminen ja tasapäistäminen, kyllä. Eikä falskilta tuntuvaa tekopirteyttä ja -dynaamisuutta.

Ydinsota ja ympäristön tuho olivat koko ajan kulman takana tulossa, mutta en muista, että ne olisivat yöunia vieneet. Kunhan olivat. Ruskeat trikoopaidat toki muistan ja vanhempien illanistujaiset. Ja perjantain Coca-colan tai saattoi se olla vihreä Aku Ankka -limsakin.

"Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei." Kansakoulussa ja sittemmin peruskoulussa opittiin, että kun odottaa jonossa omalla paikallaan, saa kyllä aikanaan sen Trip-tetransa. Mutta oikeassa elämässä huomasikin, että usein tetrat ovat oman vuoron tultua jo loppuneet röyhkeämpien otettua monta. 

Poikana en tiedä ripsistä tai tyttöjen roolista mutta olen muistavinani, että tytöt ja naiset tuntuivat jo lapsena ihan varteenotettavilta ihmisiltä. Muutkin kuin Peppi Pitkätossu, Neiti Etsivä, Viisikon Paula ja perheissä vahvat äidit.

Mutta välillä tosiaan yritämme olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua mistään mitään.

Ja toki huomasin, että kirjoittaja on neulonut kolumninsa läpi kulkemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. En vain nyt heti keksi, mitä siitä sanoisi.

Mieli on uudemmille muistoille teflonia

Viime viikkoina ihmetellyt, miksi lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat niin vahvoja ja eläviä mutta viime vuosikymmenten himmeitä ja epäselviä.

Usein puhuttu "ohi vilistävistä ruuhkavuosista" sun muusta, mutta ehkä se ei riitä selitykseksi. 

Valloittavatko vanhimmat muistot paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kuvan niistä niin vahvasti, että uudemmat havainnot samoista ja samanlaisista asioista jäävät himmeiksi luonnoksiksi niiden päälle? Vai onko kyse (myös) ajan volyymistä: Näitä myöhempiä vuosia on niin paljon prosessoitaviksi ja ne ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia?

Tähän sopii taas tuo vuosi sitten täällä siteeraamani

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Hellekesä 2021

Tänä kesänä sai tottua heräämään paita hiestä märkänä jopa ilman kuumetta tai liskojen yötä.

Monelle otti ennätysmäinen helleputki koville, mutta itse joudun myöntämään nauttineeni. Kuin muistojen kultaamat lapsuuden kesät, jolloin muka oli aina tällaista. Tai siis ne kauniit päivät tallentuneet selkeinä ja sateiset ja kylmät himmentyneet johonkin.

Luita hellivä lämpö, illaksi hiukan viilettyä sopivan mittainen fillarointi, jonka päälle pitkä lasillinen kylmää kivennäisvettä ja suihku. Tai parhaimmillaan maaseutuviikkoina tunnin kellunta juuri sopivan vilpoisessa Keiteleessä. Ja tuli sitä vesijuoksuakin ensi kertaa kokeiltua. Ihan hauskaa joskin ehkä hiukan yksitoikkoista.

Ja vastaan ennen kuin kysytään: Kyllä, tiedän, että kyse kuuluu olevan ilmastonmuutoksen antamasta varastetusta ilosta. Totta kai se ajatus kaihertaa.

Auringon kuumentaman asvaltin tuoksu

Sommarpanik 2021 eli tunne, että jokaisena kauniina päivänä on käytävä hiukan fillaroimassa, kun ne sadepäivät kuitenkin vaanivat kulman takana. Kauniita päiviä on onneksi kertynyt.

Vantaalla oli yksi nuori mies tuloillaan kolmion takaa syliin mutta niin hiljaisella vauhdilla, että molemminpuolinen jarrutus sai jatkokseen molemminpuoliset kysyvät katseet. Muutoin lähinnä liiankin höveleitä autoilijoita, jotka antavat pyöräilijän mennä ensin silloinkin kun ei tarvitsisi. Muutamien pyöräilijöiden ja etenkin sähköpotkulautailijoiden liikennekäyttäytyminen sen sijaan...

Enemmän vaivaavat joka puolelle nousseet tie- ja taloremonttityömaat, jotka työntävät epämukaville kiertoteille ja tekevät liikennejärjestelyistä epäselviä. Etenkin Itiksestä Otaniemeen ulottuvan pikaraitiotien rakennustyöt tuntuvat katkovan reittejä kaikkialla. Kantakaupungissa asumisen huono puoli on, että sotkettava vähintään viisi kilometriä ennen kuin pääsee selkeämmille väylille.

Maisemat ovat muuttuneetkin, mutta moni pätkä esimerkiksi Vihdintiellä kovin samanlainen kuin nuorena, kun niitä nyt jo edesmenneiden V:n ja E:n kanssa huristeltiin. Haikeilta takaumilta ei välty.

Muutoin kaikkein parasta ovat edelleen samat asiat kuin ennenkin: kesäillan tai -aamun valo, lintujen laulu ja kesän tuoksut: Alkuun ne tuomet ja syreenit, juhannuksen jälkeen Töölön ja Munkkiniemen kesän kypsyttämät lehmukset, ehkä maailman parhaalta tuoksuvat. Auringon kuumentama asvaltti tai jossain jopa tietyömaan tulikuuma piki, vastaleikattu nurmi, sateen kastelema Keskuspuisto, rantareiteillä merituulen levänvihreä aromi.

Idylliksi täydellistynyt kesä

Taannoisen takaisinheittotorstain mietteinä: Niitä kesiä ei oikeasti varmaan edes ollut kovin montaa, kun tädit, enot ja serkut kesälomalla joukolla vanhaan kotipaikkaan kokoontuivat, mutta jotenkin sellainen on mielessä idylliksi tiivistynyt. 

Majoittuminen aitanvinnille, aamu- ja iltalypsyt, savolaisvene, katiskat ja verkot, kotikaljasiemaus heinäpellolla, saunomiset ja järvessä pulikoinnit, kaikki yhdessä pitkän ruokapöydän ääressä isoisä tietenkin pöydän päässä. 

Pukeutumiskoodin ja jäykistelyn kaupunkiin jättäneiden aikuisten jutut ja me tenavat jaloissa pyörimässä. 

Aikaa loputtomiin ja aina kesähelle.

Kuva saattaisi olla kesältä 1968, joten ääniraidaksi matkaradioon sopisi sen vuoden hiteistä vaikka Dannyn Tuuliviiri, Tapani Kansan Päättyneet on päivät tai miksei Päivi Paunun Oi niitä aikoja.

Jotain samaa lienee Metsoloihin kirjoitetussa nostalgiassa.

Mukavia mielleyhtymiä

Suihkussa käytyä vintillä kuivatetun pyyhkeen tuoksu. 

Yhtäkkisessä flashbackissa tenavana järvessä pulikoidut pitkät kesäpäivät ja väliajat saunan kuistin narulla leppeässä kesätuulessa liehuneet pyyhkeet, jotka tuoksuivat samalta.

Intiaanikesä tai jotain

Syyskuun loppu mutta yhtäkkiä pari päivää ilma leppeän pehmeää ja lämpötilat kaksissakymmenissä. Outoa ja miellyttävää.

Kertaalleen kaappiin pakatut shortsit taas ylle. 

Sateen jälkeisen kadun tuoksusta outoja takautumia 70-luvulta ja Hesperian puistosta, jota nykyisin Taivallahden leikkipuistoksi kutsutaan.

Alitajunnan aikakone

Pidin ensi ajatuksina, mutta sitten tajusin näkeväni unta. Ja millaista.

Ehkä olin 15, ehkä enemmän, mutta talvi kuitenkin ja minä yksin Väiskin yläkaukalossa sileällä jäällä. Ja ajattelin, että haluan nauttia tästä unesta ja tuntea kaiken, koska kaikki oli niin elävän todentuntuista. Kehon tuntemukset kaarrellessani vauhdissa, terien rahina pakkasjäätä vasten, punainen Titan-maila käsissä, jopa se reikä vanhojen Koho-lätkähanskojeni kämmennahassa.

Ja kiekon tuntu mailassa, kun se lähti lapaa pitkin kierittäen saattamalla kevyesti yläkulmaan tai rystyltä kolahtaen yläputkeen. Ja yllä Töölön talvisen musta pakkastaivas.

Ja samalla kaiken yllä jonkinlainen triste, kai, koska kaverit eivät olleet mukana. Eivätkä enää olemassakaan, aistin ehkä.

Mutta joka pystyisi myymään tuollaisia kokemuksia, tienaisi ziljardeja.

Ei elämästä selviä hengissä

Sosiaalisen median virroissa tuttujen nimien postauksissa lisää muistutuksia elämän lyhyydestä, kun  yksi odottaa shokissa lopullista tietoa syöpädiagnoosinsa kohtalokkuudesta ja vuorokauden sisällä kaksi kertonut sairaalareissuista jonkin sortin aivoinfarktien pysäyttäminä.

Toki mitä pidemmälle aikajanalla edetään, sitä varmemmin kuolemisen todennäköisyys saavuttaa tason varma. Kysymys on vain, milloin ja  miten.

Oli kevättä 40 vuotta sitten, kun otsikon viittaamaa kappaletta C-kasetilta ahkerimmin kunneltiin. 

Sukupolvet vaihtuvat, mukit pysyvät

Kolmiomaiset punaiset ja oranssit mukit taisi tuoda mummolaan äitini joskus 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, ja niistä tuli heti meidän tenavien suosikit.

Nyt vieraillessani juotiin edelleen samoista mukeista. Maito vain oli meijerissä käynyttä, kirkkaanvalkoista ja pahvipurkista, ei enää omien lehmien lypsyn jälkeen kuorittua ja jäähdytettyä kellertävää. Ja me juojat varttuneet jaloissa pyörivistä tenavista ukoiksi, joiden parroissa erottui harmaata.

Vain käymäseltään ollessaan huomaa sukupolvien vaihtumisen muutenkin selvemmin. Silloiset vanhat ihmiset ovat enää nimiä hautakivissä, silloin parhaassa iässään olleet nyt vanhoja tai haudassa, me tenavat keski-ikäisiä.

Loppukesästä on ymmärrettävästi tullut mietittyä elämän lyhyyttä tavallistakin enemmän.

Tuoksujen aikakone

Kesäisen lämmintä vielä tämä viikko, ja avoimesta ikkunasta läppärin ääreen tulvehtiva tuoksu aiheuttaa ankaria nostalgisen haikeuden puuskia. 

Tuoksussa lainehtivat auringon lämmittämät Töölön kivitalot, pihojen ja katujen asvaltti, seisova ilma ja pöly. 

Kuin silloin, kun elämä oli vielä edessä, aika hidasta ja loputonta ja ystävät elossa. Suurimpina murheina läksyt ja pysyykö fillarin takarenkaassa ilma.

Rosebud.

Peter Bradshaw Guardianissa:

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Per Vers, runoilijan jalanjäljillä

Taas määränpään tunnen lähenevän

sinne vie valtatie yhdeksän

Punaisissa Onnibuseissa näkee elämää. Arvelin myös Jyväskylän ja Kuopion väliset maisemat näkemisen arvoisiksi, joten satsasin kaksi ekstraeuroa yläkerran eturivin istuimeen, kun tilaa kerrankin oli. Ensin tosin oli selviydyttävä varaamallani paikalla istuneesta naisesta, joka halusi tietää, eikö tämä 59 ole ykkönen ja olenko varannut kaksi paikkaa ja haluanko tosiaan istua tässä. No halusin.

Ennen Lievestuoreen liittymää satoi tuulilasin täyteen pisaroita, ja Hankasalmella odotti kiertotie taajaman kautta. Mutta kaikkiaan maisemat vastasivat odotuksia. Sitten erottuikin jo Puijon torni.

Oh, boy

Kuopio tanssii ja soi

Tunnin layoverin Kuopiossa voi käyttää nostamalla torinreunalta varuiksi käteistä, kurkkaamalla suosikkielokuvani Arvottomien keskeisen kuvauspaikan eli entisen Kaupunginhotellin ja ihmettelemällä melkein valmista massiivista uutta matkakeskusta. Ja olisi esi-isieni ja -äitieni kaupungissa näköjään kaikenlaista nähtävää ainakin kokonaiseksi kauniiksi kesäpäiväksi.

Niin usein olen matkoihini kävellyt 

ja melkein yhtä usein takaisin tullut

taas sinne päin matkalla olen  nyt 

tulkaa vastaan oi ystävät hullut

Kai Seppo teki kepposen ja käy tamtam

Juankoski, here I come

Matka Kuopiosta perille maksoi 6,80 euroa ja pankkikortti kävi. Ja Juankosken torilla odotti kaksi Leskistä, joista vain toinen oli näköispatsas. Juomaksi ei tamtamia vaan marketista pakki Vichyä sekä muuta tarpeellista.

Talon ulkoeteisen oven sisäpuolelle on kuulemma vaihdettu vaakatasossa oleva kahva jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ovea sulkiessani hamuilin yhä vain vaistomaisesti pystysellaista. Niin syvällä ovat lapsuudessa lihasmuistiin tallentuneet liikkeet.

Se sauna, jota ilman kesä ei ole ihan oikea kesä. Ja saunaranta, jossa natiaisena opettelin uimaan. Nyt tosin riittivät pulahdukset, sen verran vilpoiselta vesi tuntui. 

Siinä missä melusivat Keski-Suomessa kurjet ja avoimen ikkunan takana pitkin yötä narissut ruisrääkkä, herätteli Savossa järveltä aitan takaa kuikka. Ja usvainen järvi aamuviideltä auringossa on vallan melkoinen näky.

Harmaankolean lauantain jälkeen palasi sunnuntaiksi kesä, ja kelpasi maata mahallaan laiturilla ihmettelemässä kellanruskeassa vedessä lipuvia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. 

Tango Iloharjulla soi

tango juhlatunnelman loi

Hautausmaakierros niin Kaavin kuin Juankoskenkin kirkkomailla, koukkaus legendaarisen Iloharjun kautta ja valimomuseon mailla jäätelökahvit ja käsityötaidon ihmettelyä. Metsäkoneen polttoaineletkun vaihtoon ei kaupunkilaisia vaadittu osallistumaan.

Turistia suosi sää maanantainakin. Ennen Helsingin-InterCityyn nousua vielä lounas Rossossa ja Hanna Partasen myymälästä tuomisiksi ahvenkukko. Hinnoissaan ovat näköjään tekopaikoillaankin.

Junan sähköongelmat pitivät ravintolavaunun ja ilmastoinnin kiinni Suonenjoelle saakka. Hiki ehti tulla. Torkahtelin.

Mikkeli. Mäntyharju. Kouvola. Lahti.

Helsinki ja pyykit ulkoa narulta.

Pizza

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

8. Pizza

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen kuulemma jo 60-luvulla, mutta voisiko tosiaan olla mahdollista, että kävin sellaisessa ensi kertaa vasta lukiolaisena 80-luvun alussa? Vakava viiksekäs mies, jota keskenämme kutsuimme Alfonsoksi, avasi paikkansa Mecklun ja Sammonkadun kulmassa, siinä, missä nyt taitaa olla thairavintola. Olen muistavinani klassiset punaruutuiset pöytäliinat ja lämpöisen valon ja pizzan tuoksun, jotka tulvivat ulos loputtoman hyisen merituulen ruoskimalle pimeälle Mechelininkadulle.

Bolognese oli tietysti se turvallinen ensivalinta jatkonaan ehkä jossain vaiheessa rohkeasti eksoottinen frutti di mare. Ja pizzan sai halutessaan valkoisessa pahvilaatikossa mukaansa kotiin, voitteko kuvitella?

Saarioisten roiskeläpät tulivat muuten myyntiin samoihin aikoihin 1981, lämmitettäviksi uunissa, kun mikro oli vielä scifiä. Ja jossain vaiheessa pakastepizzat, jotka muistaakseni olivat alkuun kehnoja yritelmiä mutta nykyään tällaisen taviksen makuun hyvinkin kelvollisia. Ja prekaarin budjetille sen verran edullisempia, että oikeat pizzeriapizzat voi säästää juhlatilaisuuksiin.

Aiemmin saattoi olla jotain kotiuunin pellille tai isolle revitylle ruisleivälle rakennettuja virityksiä.

Roballa jossain oli Don Camillo, jossa poikain kanssa toistuvasti poikettiin, kun kesätöiden myötä alkoi olla omaa rahaa, ja Larussa kai toinen. Myöhemmin sitten peli- ja muidenkin reissujen ja ilman reissujakin Rosso, jossa raastepöytä, Al Capone ja yksi iso olut takasivat kylläisyyden. Ja uudempana aikana ruispohjainen savulohinen Ilmari, jota Lappeenrannassa NST:tä katsomassa odotin pitkään itäisten turistien täytettyä salin. Ja sitten nämä nykyiset, joissa ystävällinen suomea murtaen puhuva isäntä kehottaa ottamaan kahvia ja tarjoaa lapsille karkin astiasta ja taputuksen päälaelle ja katonrajan ruudussa pyörivät turkkilaiset musiikkivideot.

Kanan tai ananaksen kaltaiset hullutukset eivät missään tapauksessa kuulu italialaiseen pizzaan, Marco muistuttaa, mutta onneksi minun syömäni pizzat ovat melkein aina suomalaisia.

Siispä broileria, ananasta, sinihomejuustoa ja runsaasti valkosipulia, kiitos.

Miksei välillä myös tonnikalaa ja sipulia tai kinkkua herkkusienten tai niiden ananaksen ja aurajuuston kera tai fetaa ja oliiveja. Entä saakohan sitä savulohiversiota vielä? Onko Rossoja enää olemassa?

Ja palanpainikkeeksi se iso kylmä olut tai jos pizza syödään kotona oman ruokapöydän ääressä, raikasta rasvatonta maitoa. Jonkin sortin cola tai vesikin tulevat punaruutuisen liinan äärellä kyseeseen, jos kellonaika on sopimaton tuoksahtaa oluelle. Viiniä kai eivät pizzan kanssa oikeasti juo edes italialaiset.

Järvi

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

3. Järvi

Järvessä pulikoidut aurinkoiset kesäpäivät. Veden hiukan tuoksuva pehmeys iholla, kun lilluu pinnan alla veden pinta juuri ja juuri nenän alapuolella. Sopiva viileys jäähdyttämään hellepäivän tai saunan kuumentaman ihon.

Veden solina veneen kokassa ja aironlapojen päistä järven pintaan tippuvien pisaroiden jono. Savolaisveneen tervantuoksu ja ympärillä avautuva metsä- ja peltomaisema.

Makoilu mahallaan laiturilla katsellen auringonsäteiden leikkiä humuksen kellanruskeaksi sävyttämässä vedessä, pinnan alla vilahtelevia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. Hyppäävän kalan loiskahduksen ääni.

Siinä missä meri on suuri, kylmä, harmaa, väkevä ja vihamielinen, on järvi pieni, lämpöinen ja lempeä.

Epäreilun mielikuvan pohjustavat tietysti kaikki ne muistojen kultaamat kesät järvimaisemassa ja muiden vuodenaikojen karu arki tässä pohjoisessa merenrantakaupungissa. Järveen yhdistyy ja järven näkeminen palauttaa kohtuuttoman määrän miellyttäviä muistoja, mutta mielikuva se on epäreilukin.

Kirjat

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

2. Kirjat

Se tunne, kun saa käteensä hyväksi jo uumoilemansa kirjan, jota ei ole ennen lukenut. Vaikka samalla tietääkin tuskallisesti, että se vähenee sivu sivulta kunnes loppuu. Jo kirjan tuoksu ja sen tuntu kädessä. Ja se, kun myöhemmin tarttuu jo ennen lukemaansa uudelleen tietäen, miten hyvä se on. Ja nauttii sanat ja virkkeet ja kohtaukset hitaasti uudelleen.

Rajattomasti tarinoita ja maailmoja, joihin sukeltaa.

Oli perjantaisin viikon kohokohta, kun V:n kanssa haettiin Kulmakaupasta evääksi salmiakkirenkaita ja jääkarkkeja ja tallustettiin Töölön kirjastoon perkaamaan järjestyksessä lastenosaston hyllyt. Kun toinen löysi hyvän kuten Bigglesin tai harvinaisen Sivar Ahlrudin tai pitkään piileskelleen Viisikon, oli toisen vuoro siirtyä etummaiseksi skannaamaan. Kirjaston tuoksussa väreili vanhaa paperia, pehmeää sisustusmuovia, astridlindgreniä, enidblytonia, lisatetzneriä, lattiavahaa, luulen, ja lukusalissa kevätauringon säteissä leijailevaa pölyä.

Kahdeksannella luokalla luettiin kerran kirjoja kilpaa kuukausi (ei kuvia, ei alle satasivuisia), ja oma tulokseni oli ruutuvihkoon piirrettyjen muistiinpanojen mukaan kuukaudessa 94 kirjaa (43 tiukimmassa viikossa). V ehti luultavasti pari enemmän, ja hänestä tulikin professori. Minusta ei.

Silloin 1970-luvulla aika oli toki erilaista kuin nykyään. Se kului hitaammin ja sitä oli enemmän.

Riitti kirjoja toki kotonakin, ja jostain se kiinnostus tietysti lähti. Äitiä kuulemma jouduttiin lapsena komentamaan kerran jos toisenkin vinttikamaristaan kirjan äärestä heinäpellolle. Lisää lankoja yhdistyi, kun isoäiti eläessään kerran päivitteli, miten vaikea isoisän oli herätä aamuisin lypsylle kun oli taas lukenut niitä romskujaan yömyöhään.

Hiukan harmittaa tajuta maailmassa olevan niin paljon hyviäkin kirjoja, etten tule koskaan lukemaan niitä kaikkia.

Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia

Luxemburg soittaa rokkia
Nuoret salaa kuuntelevat

Pelle Miljoona Oy:n kiertueen päätöskonsertin illan viimeisen biisin säkeet taisivat alleviivata aikojen muuttumista parhaiten.

Katselu ympärille paljasti paljon, paljon ikätovereita. Harvenneita hiuksia, pyöristyneitä vartaloita ja rypistyneitä ihoja mutta katseissa jonkinlaista hartautta. Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia, ilma niin sakeana ihmisten muistoja, ettei lavalle ollut nähdä.

Seassa oman perillisen lisäksi joitain muitakin nykynuoria, parempien aikojen musiikin päälle ymmärtäviä ikäluokkansa outolintuja.

Yhden innokkaan painivat järjestysmiehet ulos ja alkuvaiheessa, toinen lavalle ilmestynyt oman elämänsä tähti talutettiin pois lempeämmin. Ympärillämme permannon seisomapaikoilla tanssittiin, hytkyttiin hillitysti, kuunneltiin keskittyneesti.

Keikka kruunattiin kotiin kävellessä Töölöntorin grillillä kaksilla makkaraperunoilla ja maidoilla. Sitten paluu 2000-luvulle.

Toiviomatka

Kesä ei ole ihan oikea kesä jollen ole saunonut siinä saunassa ja uinut siinä järvessä, joten.

Korkea punainen ei ollut laiturissaan Kampissa vielä puoli yhdeksältä mutta puoli tuntia myöhemmin sentään. Olin satsannut kaksi lisäeuroa jalkatilavampaan paikkaan enkä katunut ratkaisuani.

Viikissä äityi neitonen alhaalla pysäkillä villiin tanssiin runsain käsiliikkein. Ampiainen tai jotain. Heinolassa Jyrängön sillat. Mikkelin tienoilla oli ruudulle lokalisoiduissa mainoksissa vuorossa MP:n ja MiPK:n illan ottelu. Ja säännöllisin väliajoin Onnibussin omassa mainosfilmissä nuori ja nätti Jenni, joka viidessä+ tunnissa alkoi tuntua jo tutulta. Juvalla muistin varhaisimpien tiedettyjen esi-isieni olleen kulmilta. Varkaus ja lopulta Kuopio, jossa käytin odotustunnin kebabiin salaatilla ja pieneen kaupunkikierrokseen. Jatkoyhteys oli saanut nokalleen numeron ja systeemikseen vyöhykejärjestelmän, joka tuntui hämmentävän kuljettajaa ja kyytiin mieliviä yhtä lailla. Puheliaampia olivat kuin pääkaupungissa. Linja-auton valkealla keulapellillä voimisteli ensimmäinen tänä kesänä itse näkemäni ampiainen.

Juicen torilla odotti jo Leskinen.

Kolme vuorokautta menneen ja nykypäivän yhdistelmässä.

Makasin pitkään mahallani laiturilla ihailemassa pienten ahventen parvia, jotka plumpsauttelivat pintaan renkaita ja ja vilahtelivat kellanruskeassa vedessä. Selällä lipui joutsenperhe, lämpenevän saunan piipusta leijuva savu tuoksui. Löyly juuri niin lempeän kohteliaan kosteasti iholle nouseva kuin muistinkin. Järven vesi toki niin vilpoista, että pystyi muttei tehnyt mieli jäädä lillumaan. Mustaherukoita ja karviaisia suoraan pihan pensaista. Venettä käännettäessä ilmeni, ettei terva ollut vielä kaikkialta kuivunut.

Kurkut ja salaatit pihalta pöytään. Savustettu lohenpuolikas ja padallinen perunoita kahteen mieheen ja päälle ruokalepo samalla pirttipenkillä kuin silloin aina. Jo edesmenneidenkin haamut pöydän ääressä: omat vanhemmat, enoja ja tätejä, isoäiti ja puuhellan luukun kolahdus, vellikellon pellolta syömään kutsuma isoisä riisumassa kumisaappaansa ja lippalakkinsa ja istumassa kädet pestyään pöydän päähän. Punaista herukkamehua, jollaista ei kaupasta saa.

Visiitti tädin mökille, jossa temmon putoamisen tunsi, kun istuttiin joukolla kahvipöydässä pähkäilemässä ilman kiirettä sanaristikkoa ja muistelemassa niitä näitä. Leipäjuustoa ja lakkoja, laatikollinen elokuisiksi käsittämättömän maukkaita mansikoita. Jos nyt vielä kupillinen kahvia.

Yöt uudenkarheassa puuntuoksuisessa aitassa, jossa auringonnousu sai herättää. Sadetta ripsivä aamu rusotti puoli kuudelta, ja selän takana koristi talon ja viimeisiään vetelevän navetan vallan melkoinen sateenkaari. Aikani punertavaa maailmaa ihmeteltyäni laahustin vielä takaisin nukkumaan.

Alakuvassa toki ilta-aurinko.

Kiitoskirje

Kirjailija Kjell Westö, Helsinki

Kiitokset jälleen. En tiedä, millä keinoin olette seurannut minun elämääni viimeiset nelisenkymmentä vuotta, mutta en keksi, kuinka muutoinkaan olisitte voinut kertoa siitä kirjoissanne ja novelleissanne noin paljon.

Lätkän pelaaminen luistinradoilla Helsingin huikaisevan talvitaivaan alla, Smith & Jones, käyminen IFK:n matseissa Nordenskiöldinkadulla, se kesäilta Stadikalla kun Atik teki TPS:n verkkoon viisi maalia ja nousi pallon päälle tähystämään, Jari Kurrin jatkoaikamaali Neuvostoliiton verkkoon EM-kisojen finaalissa, helsinkiläispoika kesäisin maalla järven rannalla, IFK-rotsi, Lepakko, Holvari ja muut tutut krouvit. Niin paljon tärkeitä tuttuja paikkoja, tuntoja ja tapahtumia etteivät ne tähän mahtuisi. Cia Holzingerista emme tässä puhu nyt enempää.

Pink Floydin Time uusimmassanne oli hieno yksityiskohta samoin kuin London Calling. Kirjan puolivälin tienoilla ehdin jo harmitella eräiden paikkojen puuttumista, mutta henkilöidenne vaeltaessa Taivallahden tenniskenttien ohi kohti Beachia ja Väiskin kaltseille häpesin uskoni heikkoutta. Ja sitten juurikin Norrtälje. Kiitos myös Arenan talosta. Semmoinen huomautus kuitenkin, että uimarantani nimi on Hietaranta ja se sijaitsee Hietaniemessä. Hietalahti on toisaalla. Saattoi olla suomentajankin horjahdus, pitää tarkistaa alkukielisestä.

Oli tahdikasta laatia loppuun perinteisempää romaania. Muutoin vilkuilisin kadulla kulkiessani olkani yli yrittäen havaita Teidät siellä jossain takanani.

Leijojen päivittäminen tällä tavoin huomioimaan keski-ikäistymisen tuomat tummat sävyt Rikun / Frankin elämänkaareen oli paikallaan. Loppusanoissa mainitsitte saaneenne tämän teeman päätökseen, mikä on harmillista, mutta ymmärrettävää. Jos kuitenkin sattuisitte joskus muuttamaan mielenne, voisitteko laittaa seuraavaan versioonne Riku Bexarista / Frank Lomanista hänet pelaamaan Väiskille ja ottaa mukaan IFK:n mestaruusillan joko 1980 tai 1983? Ne olisivat piste i:n päälle.

Mutta hyvä näinkin. Jos joku joskus kysyy, millaista oli, voin pyytää lukemaan Teidän teoksenne.

Uskollinen lukijanne

M