Kun urheiluväki ei ihan osta suosituksia

Hallitus ja Helsingin pormestari Jan Vapaavuori ovat HS:n mukaan törmäyskurssilla, koska Helsinki ei ole hallituksen mielestä panemassa riittävällä innolla toimeen erinäisiä koronasuosituksia.

Asetelmahan näyttää melko selkeältä. Jos toimittaisiin suositusten ja kahden metrin turvaetäisyyksien mukaan, ei lajeja, joissa painitaan hengästyneinä vastustajassa kiinni, voisi jatkaa. Koripallo, salibandy, jääkiekko, jalkapallo, käsipallo... Me urheiluväki (ja ilmeisesti Vapaavuori) emme kuitenkaan ole halukkaita tottelemaan niin kauan kuin kyse on suosituksista eikä vakavista koronaoireista kärsiviä näytä olevan tämänhetkistä enempää. Koska toiminnan keskeyttämisen haitat kansanterveydelle ja etenkin urheilutoimijoiden taloudelle vaikuttaisivat olevan hyötyyn nähden suhteettomat.

Sopeuttelua

Yhtenä yönä istui tuoppinsa tiskiltä hakenut E pöytään, jossa jo olin. Taisimme olla siinä molemmat parikymppisiä. Toisena yönä törmäsin häneen raitiovaunussa, ja keskustelimme jälkikasvujen tulevaisuudensuunnitelmista.

Tuskin sentään viestejä tuonpuoleisesta, vaikka halloweenin aikaa Amerikassa elelläänkin, mutta alitajunnan sopeutumista...johonkin.

Korona nostaa kaikenlaista näkyviin

Koronaluvut nousevat mutta kuolemantapausten ja tehohoitoa tarvitsevien määrät Suomessa edelleen siedettävät. Osan mielestä pitäisi laittaa äkkiä koko Suomi kiinni, osan mielestä rajoitukset ovat turhaa hysteriaa. Muut sitten siinä välillä.

Ainakin epävarmuuden, lue suositusten, sietäminen on suomalaisille vaikeaa. 

Yksilötasolla pitäisi ehkä vain kestää, että sitovat rajoitukset ovat sitovia rajoituksia ja muun osalta jokainen joutuu päättämään itse, kuinka isoja tartuntariskejä haluaa ottaa. Suurin osa saatavilla olevasta faktatiedosta on jokaisen saatavilla ja keskeiset torjuntaohjeet myös. Vältä ihmisiä, pese käsiä, maski on jees.

Ihmisten yhteistoimintaa kuten joukkueurheilua valinnanvapaus toki vaikeuttaa, kun ihmiset hyväksyvät eri riskitasoja. Miten löytää systeemi, jossa halukkaat (henkilöt tai ryhmät) voivat halutessaan osallistua toimintaan mutta samalla kukaan ei kärsisi menetyksiä sen vuoksi, että haluaa olla varmuuden vuoksi poissa?

Intiaanikesä tai jotain

Syyskuun loppu mutta yhtäkkiä pari päivää ilma leppeän pehmeää ja lämpötilat kaksissakymmenissä. Outoa ja miellyttävää.

Kertaalleen kaappiin pakatut shortsit taas ylle. 

Sateen jälkeisen kadun tuoksusta outoja takautumia 70-luvulta ja Hesperian puistosta, jota nykyisin Taivallahden leikkipuistoksi kutsutaan.

Alitajunnan aikakone

Pidin ensi ajatuksina, mutta sitten tajusin näkeväni unta. Ja millaista.

Ehkä olin 15, ehkä enemmän, mutta talvi kuitenkin ja minä yksin Väiskin yläkaukalossa sileällä jäällä. Ja ajattelin, että haluan nauttia tästä unesta ja tuntea kaiken, koska kaikki oli niin elävän todentuntuista. Kehon tuntemukset kaarrellessani vauhdissa, terien rahina pakkasjäätä vasten, punainen Titan-maila käsissä, jopa se reikä vanhojen Koho-lätkähanskojeni kämmennahassa.

Ja kiekon tuntu mailassa, kun se lähti lapaa pitkin kierittäen saattamalla kevyesti yläkulmaan tai rystyltä kolahtaen yläputkeen. Ja yllä Töölön talvisen musta pakkastaivas.

Ja samalla kaiken yllä jonkinlainen triste, kai, koska kaverit eivät olleet mukana. Eivätkä enää olemassakaan, aistin ehkä.

Mutta joka pystyisi myymään tuollaisia kokemuksia, tienaisi ziljardeja.

Ei elämästä selviä hengissä

Sosiaalisen median virroissa tuttujen nimien postauksissa lisää muistutuksia elämän lyhyydestä, kun  yksi odottaa shokissa lopullista tietoa syöpädiagnoosinsa kohtalokkuudesta ja vuorokauden sisällä kaksi kertonut sairaalareissuista jonkin sortin aivoinfarktien pysäyttäminä.

Toki mitä pidemmälle aikajanalla edetään, sitä varmemmin kuolemisen todennäköisyys saavuttaa tason varma. Kysymys on vain, milloin ja  miten.

Oli kevättä 40 vuotta sitten, kun otsikon viittaamaa kappaletta C-kasetilta ahkerimmin kunneltiin. 

Mistä puhumme, kun puhumme politiikan kuulumisesta urheiluun?

Nyt kovasti puhuttava "Kuuluuko politiikka urheiluun" on turhan epämääräinen kysymys ollakseen mielekäs. 

Miten olisi vaikka jako
1) Urheilijan oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
2) Urheilujohtajan / -organisaation oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
3) Oikeus / velvollisuus boikotoida urheilutapahtumaa?
4) Urheilutapahtumat yhteiskunnallisten kannanottojen paikkoina: mahdollisuudet ja uhat?
5) Mikä on "politiikkaa"? Rajanveto vaikkapa ihmisoikeuskysymyksiin?

Petteri Sihvosen mielenkiintoista kolumnia aiheesta tuntuu ainakin Facebookissa tyrmätyn yksioikoistavalla ajatuksella, että hän vain haluaisi urheilun sulkevan silmänsä yhteiskunnallisilta kysymyksiltä. Mielestäni kuitenkin Sihvosen ennenkin muistuttama pointti avautuvasta Pandoran lippaasta on sekin relevantti. 

Jotkut tuntuvat hiukan naiivin oloisesti ajattelevan, että urheilun avaaminen laajemmin politiikalle merkitsisi vain kivoja urheilijoita nostamassa esiin oikeita asioita kuten ilmastonmuutoksen, rasismin ja Trumpin vastustamista. Yhteiskunnallisiin asioihin vain tuppaa liittymään monenlaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä ristiriitoja, joista suurin osa ei ole mustavalkoisia.

Kärjistetyn esimerkin tulevaisuuden kisoissa ottaa tuolla aitajuoksija vastaan mitaliaan nyrkki uhmakkaasti pystyssä, koska Black Lives Matter ja suomalaisella hyppääjällä on kivasti suvaitsevaisuudesta muistuttava sateenkaarihikinauha. Katsomossa tuolla muistuttavat armenialaiset fanit vuoden 1915 kansanmurhasta, ja puheita semmoisesta provokaationa pitävät Turkin kannattajat ovat juuri hyökkäämässä heidän kimppuunsa. Eteläkaarteessa halutaan maahanmuuttajia ulos Suomesta, ja keihäänheittopaikalla vaatii kivuliaan avioeron läpikäynyt suomalainen istumalakollaan lakimuutosta isien oikeuksien parantamiseksi. Itäkatsomossa selvitellään Lähi-idän pakolaiskysymystä, ja maraton on keskeytetty ilmastoaktivistien suljettua reitin.

Toisaalla valmistelee joku radikaalia ehdotusta kisoiksi, joissa yhteiskunnalliset kiistakysymykset jätettäisiin urheilemisen ajaksi ulkopuolelle.