Loma

Aamuöinen katuvalonkeltainen Helsinki. Taksi kiiti halki illan syysmyrskyn jättämien järvien, vesi kohahti auton alustassa ja lensi hyökyinä kauas sivuille.

Sade piiskasi lentoaseman plattaa ja toi mieleen erään englantilaisen koneen yrittämässä epätoivoisesti kiihdyttää nousunopeuteen Munchenin kiitotien sohjossa. Mutta se oli kauan sitten, ja ManU nousi sittemmin takaisin huipulle.

Moottorien vihellys syveni jylinäksi, selkä painui istuinta vasten, kiitotie vilisti nokkakameran pisaraisessa kuvassa yhä nopeammin ja A321 nousi Vantaan ylle. Saderintamassa ravisti, sitten meno tasaantui.

Ihmisiä jonotti vessaan, myyntikärryt kilisivät eestaas, lähdevettä, jääteetä ja appelsiinimehua, kiitos. Torkahtelua,havahtuilua, torkahtelua niska kenossa, niin kuin puolentoista tunnin yöunella vain voi.

Sama vanha näky: ruskeat turkkilaiset vuorenpoimut, kaarto oikeaan yli kaupungin ja hiekkarannan, loppuliuku auringonpolttamalle Kremastin kentälle. Tanskalainen kapteeni laskeutui ilman pomppuja.

Parkkipaikkajonossa kolmansina. Futiskenttä, ihan kuin Beechcraft Baron, El Alin 747. Huomioliivinen viittoi läpysköillään koneen oikeaan ruutuun.

Ovien avautuessa tuttu kostean lämpöisen suolainen tuoksu.

Antti Litjaa ei näkynyt.