Kauhuvanhemmat ja muita urheilumyyttejä

Ylen tuore artikkeli kerää kokoon tavanomaiset epäillyt.

Maamme urheilujärjestelmä saa kovaa huutia ortopedi Tuomo Karilalta ja liikunnanohjaaja (AMK), fysiikkavalmentaja Jouni Bergdahlilta. Kaksikko moittii urheilujärjestelmää, valmentajia ja vanhempia. Suurimpana ongelmana on kuitenkin se, että se tärkein, lapsi unohtuu. Kun soppaan yhdistetään yksipuolinen harjoittelu, yhteistyön puute ja ylisuuret haaveet, niin huippuja Suomeen tulee vain sattumalta – tai järjestelmästä huolimatta.

Vanhat tutut huonot valmentajat ja omia unelmiaan toteuttavat vanhemmat ovat taas mukana. Toki lievennesanojen helposti, jos, myös ja yleensä sitomina.

Omat havaintoni junioriurheilun kentältä ovat väistämättä rajalliset ja juniorin faijana olen jäävi, mutta silti teksti herättää myös vastahankaa.

Junioriurheilun pitäisi kuulemma olla täynnä fanaattisia tapauksia, mutta seitsemänä vuotenani faijana kenttien laidoilla olen nähnyt lieveilmiöitä yllättävän harvoin. Pari perilliseensä kohdistuneesta kovasta taklauksesta tuohtunutta isää, yhden alaikäiseen erotuomariin pelottavasti päreensä polttaneen valmentajan, joitain palautteensa ikävän negatiiviseen sävyyn pauhaavia valkkuja, pari joukkuetta, joiden pelaajien vanhempien mielestä kuuluu asiaan yrittää psyykata kahdeksanvuotiaita tiki-talkilla.

Mutta fiksua suhtautumista on tullut vastaan paljon enemmän. Asiallisesti ja iloisesti kannustavia vanhempia, erotuomarin asiallista kättelemistä kiistanalaistenkin tuomioiden jälkeen. Valmentajia, jotka muistuttavat vanhemmille jo kauden aluksi, että vain häviävän pienestä osasta tulee huippupelaajia  ja pelaamisen ilon tulee löytyä muualta kuin ammattilaisuushaaveista. Vanhempia, jotka muistavat ja tiedostavat, että peli kuuluu lapsille ja loppuu jos he eivät enää siitä nauti. Ja että tämänkertaisen ottelun tulos ei ole maailman tärkein asia. Valmennuspäällikön, joka muistuttaa, että tärkeää on jatkaa hyvää harrastusta vaikka pienemmälläkin satsauksella ja että huipulle on urheilussa noustu hitaamminkin kiiruhtaen. Ja että tasoryhmät eivät ole kiveen hakattuja vaan sovitetaan juniorien kulloisiinkin kehityksen ja motivaation vaiheisiin.

Hyvällä ja oikealla asialla viittaamani artikkeli toki on, ja toimenpidesuosituksista on helppo olla samaa mieltä.

Taannoin kentän laidalla keskusteltiin vanhempien kesken juniorien lisääntyneistä kivuista ja kolotuksista verrattuina siihen kun me itse nuorina. Mahdollisina syinä spekuloitiin moninkertaisiksi kasvaneita harjoitusmääriä ja niiiden yksipuolisuutta. (Myyttisen) vanhan ajan kesät fudista, yleisurheilua, pyöräilyä, uintia ja puissa kiipeilyä, talvet ulkojäälätkää, hiihtelyä ja lumessa telmimistä versus nykyajan 12 kuukautta vuodessa nappulakengät jalassa useimmiten tekonurmella.