Tammikuun hämärän keskellä

Eivät ole tämän vuosituhannen tähtösetkään kuin Hollywoodin kulta-aikoina. Mutta Imelda Mayn kohdalla voisin harkita poikkeusta väitteestä.

Kantilta katsominen

Koulushoppailu puhuttaa. Mietin aina, onko asiaan vahvasti kantaa ottavilla poliitikoilla lapsia, ja jos on, minkälaisiin kouluihin heidät on ohjattu.

Eli haluaisin testata kommentit vanhaa put your money where your mouth is -periaatetta vasten.

Muutenkin mietityttää yhä enemmän, miten ihmisten omat ominaisuudet, mahdollisuudet ja kokemukset muokkaavat heidän yhteiskunnallisia näkemyksiään.

Samaa sivuaa osaltaan päivän urheilukommenttinikin.

PQ 17 brittilaadulla

Briteillä on tämä kykynsä toteuttaa dokumenttinsa ainakin minua miellyttävällä tavalla. Niin myös tämä Twitteristä silmiin osunut PQ17-aiheinen, joka kolahtaa meille Saattueen Murmanskiin moneen kertaan lukeneille.

Samana syksynä 1942 matkaan höyrynnyt PQ18 taisi sitten olla se, jonka paljastamisessa Suomen radiotiedustelu antoi saksalaisille aseveljille tärkeää tietoa.

Hiljaisia signaaleja

Olen huomaavinani maan tiukan taloudellisen tilanteen kiristävän myös ilmapiiriä. Perinteinen herravihahan meillä on aina ollut, mutta ikään kuin murina voimistuisi.

Kuinka paljon toisia arvokkaampia toiset tai heidän tekemisensä ovat?

Keskusteluun kuuluu tietenkin myös kateuskortti, jonka suhde oikeudenmukaisuuden käsitteeseen on mielenkiintoinen.

Jos äiti antaa kakusta toiselle lapselle neljänneksen ja toiselle kolme neljäsosaa, onko toinen vain kateellinen vai onko hänen käsitystään oikeudenmukaisuudesta loukattu?

Pakollinen murahdus

Luulen, että isoin apu on se, että aloitin bloggaamisen yhdeksän vuotta sitten. Silloin ei ollut yhtään suomalaista bloggaajaa, nyt pinnalle pääsy olisi paljon vaikeampaa. 

Sanoo suosittu bloggaaja.

Ja me, jotka 2003 jo tovin alaa harrastaneina kokoonnuimme palkitsemaan Suomen parhaita blogeja, ärisemme nurkissamme.

Mutta eteenpäin.

Jos edes joku säilyttäisi tasonsa

Edellistä merkintää sivuten: Jotenkin surullista, että Ylekin on lähtenyt mukaan klikkien kalastaluun puolivillaisilla otsikoilla ja aiheilla.

Twitterissä ällisteltynä esimerkkinä tämä Sami Jauhojärvi kadotti olympiakultansa kun ei heti ollut tullut mieleen, missä kaapissa se nyt taas olikaan.

Joku sielläkin lykkää paineita tekijöille, mutta olisin toivonut, että edes tämä linnake olisi pystynyt torjumaan vitsauksen.

Mikä lie otsikoiden tyylilaji BBC:llä?

Yle Kioski järjesti katon pään päälle

Yle Kioski eli Ylen uusi tapa lähestyä ajankohtaisia aiheita kuulostaa ensituntumalta sähköiseltä Nyt-liitteeltä tai Lasten ja nuorten oma toimitus ohjelmanteossa -konseptilta.

Mutta ei dumata heti. Tämä saattaa olla alku jonkin.

Heti alkuun Yle Kioski kokeili asunnottomuutta ja löysi samalla nuoren asunnottoman, joka ohjelman ansiosta pääsi katon alle. Mikä on tietenkin mahtavaa, koska Suomen ilmastossa on epäinhimillistä, että kukaan joutuu viettämään yönsä ulkosalla.

Sivuhuomiona jäin miettimään asunnottomuuden alueellisuutta. Käsittääkseni ongelma on ylivoimaisesti pahin Helsingissä kun taas muuttotappioalueilla jää asuntoja tyhjilleen (tosin niin pääkaupunkiseudullakin, erinäisistä syistä). Muistan lukeneeni jopa, että Varkaudessako se oli lähdetty purkamaan kokonaista kerrostaloa, koska siihen ei löytynyt asukkaita.

Kuulemma muuttopaine Helsinkiin on edelleen kasvamassa kun sinne valuvat koko maasta niin kantikset kuin maahanmuuttajatkin. Jokaisella on oikeus asuntoon, mutta onko jokaisella oikeus asuntoon Helsingissä?

Kuullapa jonkun viisaan mietteitä asiasta.

Gladiaattorien hengessä

Urheiluyleisö kaipaa dramatiikkaa ja vaaran tuntua. Olisiko seuraava menestyslaji siis moottorisahamäkihyppy? Muuten samanlaista kuin perinteinen, mutta hyppääjällä pitäisi olla koko suorituksen ajan käsissään kaasu täysille lukittuna teräketju viuhuen kiljuva moottorisaha. Ennen torniin nousemista tuomari tarkistaisi, että terät on teroitettu asianmukaisesti eikä pukuun ole kätketty suojuksia.

Urheilun väsynein fraasi "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" saisi viimein sisältöä. Mitähän Mertaranta saisi tästä irti?

Entä Saturday Night Bloodbath? Hartwall Areenan kenttäalan päälle luodinkestävä pleksi ja joukkueet sisään esteradalle, jonne yleisö näkee hyvin. About 5-10 -miehisille joukkueille rynkyt kouraan ja kovat piippuun. Kisa on ohi, kun toinen joukkue on hengetön. Erätauoilla myydään kaljaa ja luututaan veret, joukkueiden eloonjääneet hiovat pukubunkkereissaan taktiikkaa.

Joukkueiksi sopivia vastakkainasetteluja kuten Kainuun Työttömät vs Espoon Ekonomit, Kettutytöt (aseina hampaat ja puukot) vs Lihavat Metsästäjät (aseina hirvikiväärit yhdellä patruunalla), Upseerit evp vs Sivarit jne. Siinä tosin heitetään ensin lantilla, kisataanko väkivallalla vai älyllä.

Kun vapaaehtoiset joukkueet loppuvat, seuraavan viikon SNB:n osanottajat arvotaan erätauolla aktiiviväestön joukosta henkilötunnuslottona. Osallistuminen ei ole vapaaehtoinen.

Areena loppuunmyyty joka lauantai klo 18 - 21, ja TV-oikeuksista tapellaan. Alkio selostaa.

Jonain päivänä?

Hyvästi hifistely

Se aika kun haalittiin aina vain kalliimpia ja puhtaammin toistavia hifilaitteistoja. Ja se kun etsittiin isompia ja tarkempikuvaisia televisioita. Ja enempimegapikselisiä ja puhtaammin piirtäviä kameroita.

Ja nyt tämä kun musiikin voi kuunnella ilmaiseksi vähän vähemmillä kilobiteillä per sekunti ja ohjelmat katsotaan myöhemmin tabletilta vaikka vähän pätkienkin ja kuvat julkaistaan karkeammiksi filtteröityinä.

Tähän sisältö edellä tai jokin muu fraasi?

Progesta punkkiin?

Savage continent

Kun lukee ensin kirjan Warsaw 1944 ja kertaa perään opuksen Berliini 1945, ei ehkä pitäisi katsoa Ylen TV1:stä dokumenttia Treblinkan henkiinjääneistä (Yle Areenassa vielä viikon).

Yliannos käsityskyvyn ylittävää julmuutta.

Yksittäisten ihmiskohtaloiden vaikuttavuus verrattuna jättimäisiin lukuihin. Kymmenen miljoonaa? Kuusi miljoonaa? Mutta yhä kyyneliin puhkeavan selviytyjän muisto pikkusiskon korjatun takin huomaamisesta kaasukammioon viedyiltä kerätyssä kasassa tai ateljeekuva tyylikkäästä puolattaresta, joka sitten.

Keihäänheittäjiä ja kuunatseja

Perushelsinkiläinen talvi: Pinkeä pakkanen lössähti yhdessä yössä märäksi suojaksi.

Väiskin iltavaloissa yrittivät jotkut jo toisessa päässä luistelua, kinosten ja HIFK-harjoitusten keskelle auratulla tekonurmella mahtui pomputtelemaan alaraajavammatoipilaan kanssa. Jalkapallo on kylmällä kelillä kovapintainen ja liukas mutta totteli juuri ja juuri. Pallotellessa keskustelua kaikkia osapuolia kiinnostaneista asioista.

Iltapalan ja sometuksen taustatakkatuleksi TV lepattamaan, siellä urheilugaala, jossa suomalaiseen tapaan arvostettiin parhaiksi hiihtäjiä ja keihäänheittäjiä. Niin varmaan myös aikanaan omien lasteni eläkepäivillä.

Perinnelajien seuraaminen on itsellä vanhemmiten kaventunut joukkuepalloiluihin joten valinnat tuntuivat oudoilta ja vierailta. En silti aio totella tweettaajaa, joka kehotti tyytymättömiä olemaan vinkumatta ja työskentelemään maailman muuttamiseksi. Tyydyn toteamaan mieltymykseni suomalaisessa urheilumaailmassa marginaalisiksi ja nauttimaan niistä silti.

Vaikka ehkä suomalaisen yhtenäiskulttuurin aika on urheilussakin päättymässä. Ainakin täältä marginaalin puolelta katsoen.

Päivän retrospektio tiivisti omat vuoden urheilukohokohdat aikuisten sarjoista: Happeen mestaruusilta Jyväskylän jäähallissa, Die Mannschaft ja Götzen volley pelmuttamassa Argentiinan verkkoa, Nikolai Alhon vapari  Ernst Happel -stadionilla.

TV2:ssa vielä kuunatsit eli Iron Sky: Directors Cut. Julia Dietzen ohjaaja oli onneksi pitänyt mukana.

Pohjoistuuli

Illalla Manskulla viilsi tuuli naamaa niin, että silmät valuivat vettä. Kulman takana tyyntyi. Pyryn jäljiltä häthätää auratut hiljaiset kadut, viimapyörteissä tanssiva lumi.

Väiskillä näytti toista puoliskoa jäädytetyn, toisella aurattu vihreä esiin. Joku joukkue siellä treenasi, tässäkin kelissä.

Asiaa vain kaukaa sivuten, kuten aina

Viime päivinä julkaistujen miljoonan pilapiirroksen mukaan kynä on asetta väkevämpi.

Luulen, että ainakin 300 metrin säteellä valitsisin kuitenkin itse mieluummin sen tutun 7,62-millisen.

Jotain falskin omahyväistä näissä kaikissa solidaarisuushashtageissa ja miljoonamarsseissa on.

Keskeneräisiä ajatuksia: Vähäistä dissonanssia

Charlie Hebdo.

Veikkaan, että jos joku olisi yrittänyt vuosien mittaan julkaista Charlie Hebdon piirrokset Suomessa, tuloksena olisi ollut ankaraa paheksuntaa, kenties syyte. Nyt niitä puolustetaan isolla paatoksella.

Tässä ei toki välttämättä ole vielä ristiriitaa. Sivistyneen yhteiskunnan reagointikeinoista paheksunnasta ja syytteestä on vielä pitkä matka fyysiseen väkivaltaan.

Mutta jokin riitasoinnun aavistus siinä kun pyhästi puolustetaan sellaisten kuvien julkaisemista, jotka nyt omassa mediassa sitten kuitenkin häveliäästi peitetään.

Vaikkei aukotonta loogista ristiriitaa tässäkään. Sananvapauskaan ei edellytä julkaisukynnyksen laskemista lattiatasoon eikä tarpeetonta provosointia.

Suomi-näkökulma sitten. Päätoimittajat julistamassa leuka pystyssä itsenäistä journalistista harkintaa ja turvapäälliköt vastaamassa kysymyksiin riskitasoista meikäläisissä mediataloissa.

Ikään kuin suomalainen media ketään suututtaisi.

Meitä ei vaienneta: julkaisemme edelleen urheasti juttuja ensitreffeistä alttarilla ja missin tisseistä #JeSuisCharlie

Mutta naputellaan toki uhmakkaita hashtageja ja peukutellaan. Onpahan taas urakoitu sananvapauden eteen. Jemenin pommi-iskussa muuten kuoli eilen 38, mutta he eivät olleet journalisteja eivätkä muutenkaan meikäläisiä.

Kuun perässä

Suomi on pyhäaamuisin täynnä junioriurheilijoita ja vähän isompiakin matkalla kisailemaan.

Ovi kolahti loppiaisaamuna seitsemältä, ja Jäähallin parkkiksella hyrrytti joukkuebussi, jonka ympärillä henkilöautoista purkautui unisilmäisiä ihmisiä varustekasseineen.

Fanit köröttelivät kirpakan pakkasen halki kohti lännessä kumottavaa täysikuuta. Kuvassa aukeaa alhaalla Salonlaakso ja tavallisen kansan taukopaikka.

Turun ohikulkutien alku puheensorinassa helppo missata, mutta Naantaliin suuntaamalla on reitti Artukaisiin helppo keskustankin läpi.

Työpäivän mittainen istunto Turkuhallissa, jossa moitimme sisään tihkuvaa kylmyyttä ja puuroista äänentoistoa mutta kiitämme valoisuutta, ystävällistä henkilökuntaa ja helsinkiläisen silmin edullisia kioskihintoja.

Miljoona nutturaa ja toinen toistaan hienompia ohjelmia, joista toki oli mahdollista katsoa ihan keskittyneesti vain ne neljä oman seuran joukkueiden ja muutoin mielenkiintoisimpia. Kolme kultaa ja pronssi kutsukisan neljästä sarjasta lienee hyvä saavutus, mutta yritän kyllä katsoa urheilua tuloslistojen ohi ja taakse. Siksi mainittakoon, että se pronssi oli mitaleista suurin koska pienimmille ensimmäinen ja vilpittömien tasajalkahyppelyiden peruste.

Saisitko kaikki sata tyttöämme yhteiskuvaan jos kokoaisin vaikka tuohon Marlin mainoksen mainoksen kohdalle, aprikoi päävalmentaja. Mukana vain 200-millinen objektiivi, joten kokeillaan tuonne ihan peränurkkaan niin on siinä ja siinä, oli lähempänä. Juuri ja juuri onnistui.

Kotimatkan aluksi päivän pääateria. McDonald's Satashelliin voi astua rehvakkaasti Happee-pipo päässä turkulaisten alkamatta haastaa riitaa.

Univelkaa kiinni takapenkillä. Sitten olikin jo Vuosaari eikä enää haissut edes pakkasen jäykistämille jarruille.

Merituulta pölyiseen päähän

Ennen vanhaan kävelylle riittivät vaatteet.

Nyt oli kaivettava repun kolmannesta sivutaskusta mp3-soitin ja tuupattava se läppärin kylkeen latautumaan ja imemään itseensä verkosta Lindgrenin ja Sihvosen Mennander-jaksoa. Mutta kuulokkeet!? Kyykittyäni ja kontattuani kolme varttia ympäri residenssiä keksin kurkistaa siihen laatikkoon, jossa kuulokkeiden on määrä olla. Joku oli ollut tuplakäänteisovela.

Rannoilla uudenvuodenpäivänä lenkkeilijä jos toinenkin. Hietarannassa vesi korkeahkolla, pinta lumisen jäisen liukkaan upottavan kosteaa. Vihreän kopin vessat auki seuraavan kerran aprillipäivänä, jos joku tiedosta hyötyy. En kiertänyt Taivalsaarta.

Lindgrenin ja Sihvosen alkuväittely (kirjoitan joskus sporttijätkien ikuisista kädenväännöistä) oli tavallisen turha eikä Selänteen tarinakaan kovin koskettanut, mutta urheilujournalismista oli Mennanderilla muutamia mielenkiintoisia.

Missä on Suomen tämän hetken paras urheilujournalismi? Twitterissä.

Mielipidejournalismin hyöky, jonka ensimmäinen väreily Sihvonen ja Rönkä Urheilulehdessä olivat. Muutaman vuoden päästä Suomi on täynnä mielipidejournalisteja, ja sitten katsotaan vain, ketkä keräävät mielenkiintoisimpina lukijat ja klikkaukset. (Ja duunit ja liksat, jos jonkinlainen ansaintalogiikka vielä jää.).

Nykyään voi Yle urheilun nuori toimittaja naputella kiihkeän kolumnin, ja kohta hänen mielipiteensä on ylimpänä Ylen urheilun ykkösuutisena. Aikanaan ei kysytty mielipidettä edes Kari Männyltä.

Ohjelman loputtua löytyi laitteesta vielä loppumatkaksi Honey B:tä ja T-Bonesia. Bright lights, big city...

Mecklun suoralla kasarmia vastapäätä oli pysähdyttävä hetkeksi aistimaan hetken tao. Laskeutuva hämärä ja Hesperiankadun talorivin ikkunoiden keltaisina kirkastuvat valaistut ikkunat. Mustuus, harmaus ja likaisenvalkoisuus. Märästä asvaltista tuoksuna huokuva kylmä kosteus. Autojen rankaiden sihinä ja rapina kadussa. Niin Helsinkiä.

Ulkoilma ja kävely saavat sisällä nuhjatessa tunkkautuneen ajatuksen liikkeelle, ja lopulta kaikenlaista tulee mieleen niin paljon, että suurin osa unohtuu ennen kotiovea.

Vielä viimeisissä valoissa se, kuinka tehokkuuden lisääntyessä yhä suurempi osa ihmisten sanomisista on rahasta lausuttua leipäpuhetta eli mainontaa. Ja tylsää. Päädytäänkö siihen, että parhaat jutut sanotaan harrastuksena, siviileinä, sivullisina?