Kohti joulun ihmemaata

Pysytelkää tällä säällä neljän seinän sisällä

sillä tänä yönä nousee paha kuu

lauloi Nurmio aikanaan, ja jotenkin on 2020 ollut pahaa kuuta.

Talvi 2019-2020 oli minun muistissani ensimmäinen, kun näillä kulmilla ei ollut käytännössä missään vaiheessa lunta eikä meri jäätynyt. Monessa mielessä miellyttävääkin, nyt kun lumileikkien aika on itseltä pitkälti ohi, mutta onhan se merkillistä.

Spotify näytti perinteiseen tapaan yhteenvedon tänä vuonna sitä kautta kuuntelemastani musiikista, ja lista tukee jostain lukemaani väitettä, että musiikkimaku kanonisoituu jossain ikävaiheessa. Tässä tapauksessa lukiovuosina. Toki tunnenkin olevani ikuinen 15-vuotias vaikka keski-ikäisessä rapistuvassa kehossa.

Jottei pidettäisi ihan jämähtäneenä, selittelen kuitenkin, että viime aikoina olen kuunnellut kohtalaisesti myös osastoa, joka ehkä voitaisiin otsikoida "helppoa klassista".

Miksi onnettomuuksia tapahtuu

Kun kaksi F-15-hävittäjää tuhosi 1994 Irakissa vahingossa kaksi amerikkalaista helikopteria tappaen 26 ihmistä,  oli yksinkertaistettu selitys lentäjien havaintovirhe. 

Kaksi kokenutta viimeisen päälle koulutettua hävittäjälentäjää tukenaan 19 ammattilaista aluetta valvovassa ja kontrolloivassa AWACS-tutkakoneessa, maailman teknisesti edistynein sotamahti kontrolli- ja viestiverkkoineen.

Scott A. Snookin kirja Friendly Fire: The Accidental Shootdown of U.S. Black Hawks over Northern Iraq saa aiheesta irti aika paljon enemmän niin yksilö- kuin organisaatiotasollakin.

Miten ihmisen mieli täydentää niukat havainnot sillä, mitä odottaa havaitsevansa, kuten henkisesti mahdolliseen taisteluun valmistetuilla lentäjillä.

Miten enemmän väkeä voi olla huonompi asia kuin vähemmän, jos liian moni alkaa ajatella, että tämä asia kuuluu jonkun toisen vastuulle tai joku viisaampi varmaan hoitaa.

Miten hierarkisessakin organisaatiossa jotkut ovat ohi aiotun toisia kovempia jätkiä ja valitsevat sen mukaan, ketä kuuntelevat. Jolloin jotkut saattavat pysyä hiljaa silloinkin, kun pitäisi avata suunsa.

Miten isossa organisaatiossa viimeisen päälle suunnitellut systeemit ja määräykset ajan mittaan muuttuvat joustaviksi vähemmän tarkoiksi käytännöiksi, jotka toimivat, kunnes eräänä päivänä kolahtaa.

Veikkaus ja taikasauvan heilautus

Keskustelu urheilun rahoituksen ja Veikkauksen asemasta jatkuu ja koronan synnyttämän rahoituskriisin myötä ymmärrettävästikin vain kiihtyy.

Silti oudoksun sävyä, joka usein kuulostaa siltä, että kunhan Veikkauksen monopolista luovutaan, loppuu peliongelmaisten riistäminen ja muu paha kuin taikasauvan heilautuksella.

Oletttaisin kuitenkin, että peruspalikat pysyvät, oli systeemi mikä tahansa. Jatkossakin on poliittinen paine rahoittaa urheilua ja liikuntaa julkisista varoista. Jatkossakin on jokin tai joitain toimijoita pyörittämässä rahapelejä, yrittämässä maksimoida katteensa ja tulouttamassa rahaa julkisiin varoihin. Jatkossakin osa ihmisistä on peliongelmaisia.

Sami Jo Small: The role I played

Kiinnostava muistelo, vaikka turhan monta matsia käytiinkin melkein vaihto vaihdolta läpi ja nimiä vilisti enemmän kuin ehti hahmottaa. 

Pikkutytöstä asti monen lajin taitajaksi kasvanut Sami Jo Small torjui Kanadalle monta isoa voittoa ja saavutti olympiakultaakin. Mutta koki monta kertaa äärettömän kilpailuhenkisen urheilijan tuskan ja masennuksen, kun maajoukkuevalmentaja ilmoitti, että lähdet kisoihin vain kolmosvahtina ja lopulta, ettet enää kuulu suunnitelmiimme lainkaan. 

Tutulta kuulosti salibandyihmisen korvissa, kun mestaruus oli kisoista toiseen Kanadan ja Yhdysvaltojen välinen kahden kauppa. Kaikki muut vastustajat kuului murskata tai vähintään lyödä rutiinilla, vaikka joku Suomi tai Ruotsi joskus erän tai pari pyristelikin. Eikä asetelma silti vähentänyt arkkivihollisen lyömisen suloisuutta tippaakaan.

Maalivahdin maailmaan oli vanhan sählyhylkeen helppo samaistua: kuinka laukaus luetaan jo ennen pelivälineen irtoamista lavasta pelaajan asennosta ja liikkeistä ja millaisia erilaisia tunnetiloja pelin eri tilanteissa ehtii kokea ja miten niitä koettaa kontrolloida.

Helppoa ei ole ollut olla naiskiekkoilija edes Kanadassa: naisilta kielletystä lajista hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi toiminnaksi.

Ja vielä Pohjois-Amerikan sekavalta tuntuva kilpailujärjestelmä, jossa erilaisia liigoja syntyy, kuolee, yhdistyy, vaihtaa nimeä ja joukkueita myydään kaupungista toiseen ja ristitään uudelleen.  

Viimein lisää Babylon Berliniä

Pörssiromahdus, natsien nousu, okkultismi ja Babelsbergin studiot eli Babylon Berlinin kolmoskausi nyt Yle Areenassa. 

Ei ihan yhtä jäntevä kuin edelliset kaksi mutta katsomisen arvoinen. Aivan kuin olisi yritetty pitää mielenkiintoa yllä vääntämällä väkivalta- ja seksisäätimiä inasen isommalle: komisario Rath ottaa osumia kuin John McClane. Suosikkini hahmoista: Ernst Gennat, Charlotte ja Armenialainen.

Kun urheiluväki ei ihan osta suosituksia

Hallitus ja Helsingin pormestari Jan Vapaavuori ovat HS:n mukaan törmäyskurssilla, koska Helsinki ei ole hallituksen mielestä panemassa riittävällä innolla toimeen erinäisiä koronasuosituksia.

Asetelmahan näyttää melko selkeältä. Jos toimittaisiin suositusten ja kahden metrin turvaetäisyyksien mukaan, ei lajeja, joissa painitaan hengästyneinä vastustajassa kiinni, voisi jatkaa. Koripallo, salibandy, jääkiekko, jalkapallo, käsipallo... Me urheiluväki (ja ilmeisesti Vapaavuori) emme kuitenkaan ole halukkaita tottelemaan niin kauan kuin kyse on suosituksista eikä vakavista koronaoireista kärsiviä näytä olevan tämänhetkistä enempää. Koska toiminnan keskeyttämisen haitat kansanterveydelle ja etenkin urheilutoimijoiden taloudelle vaikuttaisivat olevan hyötyyn nähden suhteettomat.

Sopeuttelua

Yhtenä yönä istui tuoppinsa tiskiltä hakenut E pöytään, jossa jo olin. Taisimme olla siinä molemmat parikymppisiä. Toisena yönä törmäsin häneen raitiovaunussa, ja keskustelimme jälkikasvujen tulevaisuudensuunnitelmista.

Tuskin sentään viestejä tuonpuoleisesta, vaikka halloweenin aikaa Amerikassa elelläänkin, mutta alitajunnan sopeutumista...johonkin.

Korona nostaa kaikenlaista näkyviin

Koronaluvut nousevat mutta kuolemantapausten ja tehohoitoa tarvitsevien määrät Suomessa edelleen siedettävät. Osan mielestä pitäisi laittaa äkkiä koko Suomi kiinni, osan mielestä rajoitukset ovat turhaa hysteriaa. Muut sitten siinä välillä.

Ainakin epävarmuuden, lue suositusten, sietäminen on suomalaisille vaikeaa. 

Yksilötasolla pitäisi ehkä vain kestää, että sitovat rajoitukset ovat sitovia rajoituksia ja muun osalta jokainen joutuu päättämään itse, kuinka isoja tartuntariskejä haluaa ottaa. Suurin osa saatavilla olevasta faktatiedosta on jokaisen saatavilla ja keskeiset torjuntaohjeet myös. Vältä ihmisiä, pese käsiä, maski on jees.

Ihmisten yhteistoimintaa kuten joukkueurheilua valinnanvapaus toki vaikeuttaa, kun ihmiset hyväksyvät eri riskitasoja. Miten löytää systeemi, jossa halukkaat (henkilöt tai ryhmät) voivat halutessaan osallistua toimintaan mutta samalla kukaan ei kärsisi menetyksiä sen vuoksi, että haluaa olla varmuuden vuoksi poissa?

Intiaanikesä tai jotain

Syyskuun loppu mutta yhtäkkiä pari päivää ilma leppeän pehmeää ja lämpötilat kaksissakymmenissä. Outoa ja miellyttävää.

Kertaalleen kaappiin pakatut shortsit taas ylle. 

Sateen jälkeisen kadun tuoksusta outoja takautumia 70-luvulta ja Hesperian puistosta, jota nykyisin Taivallahden leikkipuistoksi kutsutaan.

Alitajunnan aikakone

Pidin ensi ajatuksina, mutta sitten tajusin näkeväni unta. Ja millaista.

Ehkä olin 15, ehkä enemmän, mutta talvi kuitenkin ja minä yksin Väiskin yläkaukalossa sileällä jäällä. Ja ajattelin, että haluan nauttia tästä unesta ja tuntea kaiken, koska kaikki oli niin elävän todentuntuista. Kehon tuntemukset kaarrellessani vauhdissa, terien rahina pakkasjäätä vasten, punainen Titan-maila käsissä, jopa se reikä vanhojen Koho-lätkähanskojeni kämmennahassa.

Ja kiekon tuntu mailassa, kun se lähti lapaa pitkin kierittäen saattamalla kevyesti yläkulmaan tai rystyltä kolahtaen yläputkeen. Ja yllä Töölön talvisen musta pakkastaivas.

Ja samalla kaiken yllä jonkinlainen triste, kai, koska kaverit eivät olleet mukana. Eivätkä enää olemassakaan, aistin ehkä.

Mutta joka pystyisi myymään tuollaisia kokemuksia, tienaisi ziljardeja.

Ei elämästä selviä hengissä

Sosiaalisen median virroissa tuttujen nimien postauksissa lisää muistutuksia elämän lyhyydestä, kun  yksi odottaa shokissa lopullista tietoa syöpädiagnoosinsa kohtalokkuudesta ja vuorokauden sisällä kaksi kertonut sairaalareissuista jonkin sortin aivoinfarktien pysäyttäminä.

Toki mitä pidemmälle aikajanalla edetään, sitä varmemmin kuolemisen todennäköisyys saavuttaa tason varma. Kysymys on vain, milloin ja  miten.

Oli kevättä 40 vuotta sitten, kun otsikon viittaamaa kappaletta C-kasetilta ahkerimmin kunneltiin. 

Mistä puhumme, kun puhumme politiikan kuulumisesta urheiluun?

Nyt kovasti puhuttava "Kuuluuko politiikka urheiluun" on turhan epämääräinen kysymys ollakseen mielekäs. 

Miten olisi vaikka jako
1) Urheilijan oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
2) Urheilujohtajan / -organisaation oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
3) Oikeus / velvollisuus boikotoida urheilutapahtumaa?
4) Urheilutapahtumat yhteiskunnallisten kannanottojen paikkoina: mahdollisuudet ja uhat?
5) Mikä on "politiikkaa"? Rajanveto vaikkapa ihmisoikeuskysymyksiin?

Petteri Sihvosen mielenkiintoista kolumnia aiheesta tuntuu ainakin Facebookissa tyrmätyn yksioikoistavalla ajatuksella, että hän vain haluaisi urheilun sulkevan silmänsä yhteiskunnallisilta kysymyksiltä. Mielestäni kuitenkin Sihvosen ennenkin muistuttama pointti avautuvasta Pandoran lippaasta on sekin relevantti. 

Jotkut tuntuvat hiukan naiivin oloisesti ajattelevan, että urheilun avaaminen laajemmin politiikalle merkitsisi vain kivoja urheilijoita nostamassa esiin oikeita asioita kuten ilmastonmuutoksen, rasismin ja Trumpin vastustamista. Yhteiskunnallisiin asioihin vain tuppaa liittymään monenlaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä ristiriitoja, joista suurin osa ei ole mustavalkoisia.

Kärjistetyn esimerkin tulevaisuuden kisoissa ottaa tuolla aitajuoksija vastaan mitaliaan nyrkki uhmakkaasti pystyssä, koska Black Lives Matter ja suomalaisella hyppääjällä on kivasti suvaitsevaisuudesta muistuttava sateenkaarihikinauha. Katsomossa tuolla muistuttavat armenialaiset fanit vuoden 1915 kansanmurhasta, ja puheita semmoisesta provokaationa pitävät Turkin kannattajat ovat juuri hyökkäämässä heidän kimppuunsa. Eteläkaarteessa halutaan maahanmuuttajia ulos Suomesta, ja keihäänheittopaikalla vaatii kivuliaan avioeron läpikäynyt suomalainen istumalakollaan lakimuutosta isien oikeuksien parantamiseksi. Itäkatsomossa selvitellään Lähi-idän pakolaiskysymystä, ja maraton on keskeytetty ilmastoaktivistien suljettua reitin.

Toisaalla valmistelee joku radikaalia ehdotusta kisoiksi, joissa yhteiskunnalliset kiistakysymykset jätettäisiin urheilemisen ajaksi ulkopuolelle.

Sukupolvet vaihtuvat, mukit pysyvät

Kolmiomaiset punaiset ja oranssit mukit taisi tuoda mummolaan äitini joskus 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, ja niistä tuli heti meidän tenavien suosikit.

Nyt vieraillessani juotiin edelleen samoista mukeista. Maito vain oli meijerissä käynyttä, kirkkaanvalkoista ja pahvipurkista, ei enää omien lehmien lypsyn jälkeen kuorittua ja jäähdytettyä kellertävää. Ja me juojat varttuneet jaloissa pyörivistä tenavista ukoiksi, joiden parroissa erottui harmaata.

Vain käymäseltään ollessaan huomaa sukupolvien vaihtumisen muutenkin selvemmin. Silloiset vanhat ihmiset ovat enää nimiä hautakivissä, silloin parhaassa iässään olleet nyt vanhoja tai haudassa, me tenavat keski-ikäisiä.

Loppukesästä on ymmärrettävästi tullut mietittyä elämän lyhyyttä tavallistakin enemmän.

Yhdeltä yöllä

Ensi ajatus oli, että joku kuvasi pihalla salamavalolla.

Mutta ukkonenhan se, yksi kesän harvoista. Lisää välähdyksiä ja jyrinää, välillä sellaisia komeitakin repivällä äänellä lähteviä. Mutta ei ihan päällä, kertoi välähdysten ja jyrinöiden viive.

Länsilounaasta se tuli ja itäkoilliseen meni, kertoi Ilmatieteen laitoksen tutkakuva.

Sateen ropina ja kiihkeimmillään kohina jatkuivat vielä tovin. Valkoisena vaahtoavan kivipihan saattoi kuvitella.

Tuoksujen aikakone

Kesäisen lämmintä vielä tämä viikko, ja avoimesta ikkunasta läppärin ääreen tulvehtiva tuoksu aiheuttaa ankaria nostalgisen haikeuden puuskia. 

Tuoksussa lainehtivat auringon lämmittämät Töölön kivitalot, pihojen ja katujen asvaltti, seisova ilma ja pöly. 

Kuin silloin, kun elämä oli vielä edessä, aika hidasta ja loputonta ja ystävät elossa. Suurimpina murheina läksyt ja pysyykö fillarin takarenkaassa ilma.

Rosebud.

Peter Bradshaw Guardianissa:

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Tritonus

Matti Yrjänä Joensuu ja Kjell Westö – ne kaksi kirjailijaa, joiden uutuudet on saatava heti. Ja heistä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita. 

Westön sunnuntai-iltapäivänä ahmittu uutuus Tritonus ei pettänyt.

Pohjalla tietenkin samaistumisen helppous, kun myös Westö itse ja hänen monet päähenkilönsä ovat 60-luvulla syntyneitä ja elämänkaaremme kulkevat kirjasta toiseen varsin samoissa kohdissa. Niin myös kapellimestari Brander ja naapuri Reidar ovat siinä kohdassa, kun nuoremmat alkavat ottaa pääosan ja omat lapset, yhtä aikaa niin tutut ja samalla jotenkin vieraiksi aikuisiksi kasvaneet, kyseenalaistavat sitä, millainen edellisen sukupolven mielestä oli hyvä ja tavoiteltava elämä. Ja siinä kohdassa, kun alkaa vähitellen tehdä yhteenvetoa siitä, millainen omasta elämästä tuli ja mikä kaikki aina lapsuudesta asti johti juuri tällaisiin omiin valintoihin ja juuri tällaiseen polkuun. Ja minkä vääryyksiltä ja loukkauksilta tuntuneiden asioiden suhteen kannattaa kuitenkin muistaa katsoa myös peiliin.

(Ja onhan siellä punkkikin.)

On vähän siinä ja siinä, miten ajankohtaisten teemojen nivominen tarinaan onnistuu. Pestin meneminen sivu suun epämääräisiksi jäävien #metoo-syytösten vuoksi vähän paremmin, mutta traumaattiset muistot terrori-iskun todistamisesta maailmalla tuntuvat hiukan päälleliimatuilta. Viittaukset koronakriisiin jäävät irrallisiksi, mutta ilmastonmuutoskysymyksen ilmenemät saa lukija onnistuneesti oivaltaa itse. Uusnatsihenkiseksi harhautettu nuorukainen ja loukatun ylpeä mutta hyvä turvapaikanhakija jäävät kyllä stereotyypeiksi.  

Kontrasti rikkaan muukalaisen ja arjen selviytymisen kanssa taistelevien paikallisten kanssa toimii. 

I ortsbornas ögon är Brander en självupptagen sprätt i skräddarsydda kostymer, en outsider, en tillfällig sommargäst, en mygga: ”Ni kommer till midsommar och så försvinner ni när det börjar blåsa och kyla av i augusti. Precis som myggorna.”

Jotain lohdullista on siinä, kuinka Brander kuitenkin koettaa sopeutua ja osin onnistuukin, kun ihmiset lopulta ovat vain ihmisiä kaikki.

Marit Lindqvists recension hittar man här.

Punkki

Pieni kivistys vyötärön tienoilla hiipi tajuntaan läppärin ääressä istuessa. Jotain tuntui paidan alla, muhkea finni kenties.

Minkäs ihan kuin tummanverisen pallukan nostanut...koetetaas, sehän irtosikin saman tien sormiin.

Perkele, punkki.

Pulleanharmaa möllykkä, joka pesualtaan reunalle nostettuna alkoi vielä epäröiden liikahdella. 

Sen verran komea viisisenttinen punainen alue puremakohtaa ympäröi, että oli otettava yhteyttä terveydenhoitoon.  Ei niissä yleensä mitään, ei tarvitse näyttää lääkärille ellei myöhemmin äidy, vakuutti hoitaja neuvontanumerossa. No jos ihan viisisenttinen ihottuma niin kirjoitetaan varuiksi kuitenkin kahden viikon antibioottikuuri, lausui oman terveysaseman terveydenhoitaja lääkäriä konsultoituaan. Kun nyt vähän ennen sulkemisaikaa ei kannata lähteä tännekään tulemaan eikä oikeastaan päivystykseenkään.

Tenavana maalla olivat punkit arkinen asia ja keskustelun aiheena vain, kannattaako kiertää varovasti irti vai haudata voihin, jotta irrottautuu.  Ihmiseen tarttuvat punkkitaudit taisivat tulla tietoisuuteen vasta 80-luvulla.

Ammattilaiset epäilivät ajatusta, että punkki olisi roikkunut ihossani maalta ja edellisestä viikonlopusta saakka, mutta en keksi, mistä se täältä kivikylästäkään olisi tullut kun en ole puistonurmilla makoillut.

Kyllähän niitä tuossa rantaheinikossa näkee, vahvistettiin sittemmin maalta.

Miten tuntuukin, että 2020 sattuu kaikki, mitä yleensä ei.

Per Vers, runoilijan jalanjäljillä

Taas määränpään tunnen lähenevän

sinne vie valtatie yhdeksän

Punaisissa Onnibuseissa näkee elämää. Arvelin myös Jyväskylän ja Kuopion väliset maisemat näkemisen arvoisiksi, joten satsasin kaksi ekstraeuroa yläkerran eturivin istuimeen, kun tilaa kerrankin oli. Ensin tosin oli selviydyttävä varaamallani paikalla istuneesta naisesta, joka halusi tietää, eikö tämä 59 ole ykkönen ja olenko varannut kaksi paikkaa ja haluanko tosiaan istua tässä. No halusin.

Ennen Lievestuoreen liittymää satoi tuulilasin täyteen pisaroita, ja Hankasalmella odotti kiertotie taajaman kautta. Mutta kaikkiaan maisemat vastasivat odotuksia. Sitten erottuikin jo Puijon torni.

Oh, boy

Kuopio tanssii ja soi

Tunnin layoverin Kuopiossa voi käyttää nostamalla torinreunalta varuiksi käteistä, kurkkaamalla suosikkielokuvani Arvottomien keskeisen kuvauspaikan eli entisen Kaupunginhotellin ja ihmettelemällä melkein valmista massiivista uutta matkakeskusta. Ja olisi esi-isieni ja -äitieni kaupungissa näköjään kaikenlaista nähtävää ainakin kokonaiseksi kauniiksi kesäpäiväksi.

Niin usein olen matkoihini kävellyt 

ja melkein yhtä usein takaisin tullut

taas sinne päin matkalla olen  nyt 

tulkaa vastaan oi ystävät hullut

Kai Seppo teki kepposen ja käy tamtam

Juankoski, here I come

Matka Kuopiosta perille maksoi 6,80 euroa ja pankkikortti kävi. Ja Juankosken torilla odotti kaksi Leskistä, joista vain toinen oli näköispatsas. Juomaksi ei tamtamia vaan marketista pakki Vichyä sekä muuta tarpeellista.

Talon ulkoeteisen oven sisäpuolelle on kuulemma vaihdettu vaakatasossa oleva kahva jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ovea sulkiessani hamuilin yhä vain vaistomaisesti pystysellaista. Niin syvällä ovat lapsuudessa lihasmuistiin tallentuneet liikkeet.

Se sauna, jota ilman kesä ei ole ihan oikea kesä. Ja saunaranta, jossa natiaisena opettelin uimaan. Nyt tosin riittivät pulahdukset, sen verran vilpoiselta vesi tuntui. 

Siinä missä melusivat Keski-Suomessa kurjet ja avoimen ikkunan takana pitkin yötä narissut ruisrääkkä, herätteli Savossa järveltä aitan takaa kuikka. Ja usvainen järvi aamuviideltä auringossa on vallan melkoinen näky.

Harmaankolean lauantain jälkeen palasi sunnuntaiksi kesä, ja kelpasi maata mahallaan laiturilla ihmettelemässä kellanruskeassa vedessä lipuvia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. 

Tango Iloharjulla soi

tango juhlatunnelman loi

Hautausmaakierros niin Kaavin kuin Juankoskenkin kirkkomailla, koukkaus legendaarisen Iloharjun kautta ja valimomuseon mailla jäätelökahvit ja käsityötaidon ihmettelyä. Metsäkoneen polttoaineletkun vaihtoon ei kaupunkilaisia vaadittu osallistumaan.

Turistia suosi sää maanantainakin. Ennen Helsingin-InterCityyn nousua vielä lounas Rossossa ja Hanna Partasen myymälästä tuomisiksi ahvenkukko. Hinnoissaan ovat näköjään tekopaikoillaankin.

Junan sähköongelmat pitivät ravintolavaunun ja ilmastoinnin kiinni Suonenjoelle saakka. Hiki ehti tulla. Torkahtelin.

Mikkeli. Mäntyharju. Kouvola. Lahti.

Helsinki ja pyykit ulkoa narulta.

Kivisalmen kievari

Sumiaisista itäkoilliseen oli pitkiä pätkiä sorateitä, siellä täällä yksinäisiä tilatien liittymiä. Täälläkin ihmisiä asuu. Konnevesi, Istunmäki.

Keski-Suomen ja Pohjois-Savon rajalla kiitetty Kivisalmen Kievari. Tai vähän kuin iso rantakioski, johon kesänviettäjät näköjään saapuivat veneillä illalliselle ja iltaa istumaan. Toinen toistaan muskelimpia veneitä rannasta lähti.

Puntarointi pekoni- ja aurajuustopurilaisen välillä päätyi jälkimmäisen voittoon. Uskallan suositella. Karhun vehnäolut pieni pettymys.

Vielä poikkeama sillan toiselle, Savon puolelle. Seudulle sodan aikaan pudonneiden lentokoneiden muistomerkki ja komea maisema.

Takaisin kesäyöksi hämärtyvää iltaa myöten.

Alavilla peltoaukeilla ajelehti jo usva. 

Hetki hidasta elämää

Tuulen leppeä suhina puissa, nelostien kaukainen kohina. Laitumella laukkaamaan innostuneen hevosen kavioiden jyminä.

Lupiinit ja päivänkakkarat tienvarren heinikossa, pellon takana päilyvä Keitele.

Kurjen rääkäisy kuin suoraan Arvottomista. Siinä on syksyä, jota ei tähän nyt lainkaan kaipaisi.

Iltapäiväksi on luvattu sadetta.

Jäähyväiset

Jotenkin vasta muun saattoväen vakavien ja itkettyneiden kasvojen näkeminen Temppeliaukion kirkon edessä vahvisti, että totta se on. Kukaan ei soittaisi ja sanoisi, että ei vaiskaan. Paljon halauksia ja kyyneliä pilvipoutaisen lämpöisessä heinäkuun tiistaissa.

Minä voin ottaa sen kääreen, lausui eteisessä ystävällinen vahtimestaritar, kun kuorin oman valkoisen ruusuni esiin ennen penkkiin käymistä.

Jotenkin aavemaista, että E:n kohtalokas sairauskohtaus oli iskenyt vain puolitoista tuntia sen jälkeen, kun itse olin iltakävelylläni poikennut V:n haudalla ja julkaissut kuvankin. Ja että sillä samalla kävelyllä olin ollut näkevinäni korttelin päässä edelläni E:n ja puolisonsa ajatellen, etten nyt tässä käy juoksemaan kiinni kun on kiire kotiin.

"Meille lensi eilen sisään kaksi lintua", T kuiskasi kirkon penkissä. "Jotka mitään sotkematta vain hetken katselivat ennen kuin häipyivät. Ihan hullua, mutta ajattelin, että V ja E siinä kävivät tervehtimässä."

Osa väestä lausui muutaman sanasen omat ruusunsa katafalkille laskiessaan. Itse pystyin vain nieleskelemään ja sipaisemaan kädellä arkun puupintaa. Tikanmäen Aamu lakeuksilla arkkua ulos kannettaessa jotenkin konkretisoi ajatuksen viimeisestä matkasta. Ja hetki, jonka autonkuljettaja antoi väen jättää hyvästejä ennen kuin sulki äänettömästi takaluukun ja auto lipui hiljaa liikkeelle Fredrikinkatua alas.

Muistotilaisuus Bottan juhlasalissa ja sitkeimpien jatkotuokio vieressä Urho's Pubissa. Lämpimiä puheita, muisteluita, musiikkia ja kuulumisten kertailua kahden sukupolven voimin. Kaverien nyt aikuiset lapset saattavat olla hämmästyttävän saman näköisiä ja oloisia kuin vanhempansa nuorina. 

Muistoja ja keskustelua elämän lyhyydestä. Tavallaan alkaa hahmottaa, mitä joku vanhus tarkoitti sanoessaan, että voisi jo kuolla kun kaikki ystävätkin ovat jo poissa. Heidän lähtiessään lähtee samalla pala palalta oma nuoruus. Ja ihmiset, jotka jakavat samat muistot, joku porukasta tiivisti osuvasti. Ihmiset, joille riittää, kun kysyy, muistatko, kun, ja he muistavat.

Ilta vielä itsen kokoilua kotona, seuraavana päivänä Onnibusilla takaisin Keski-Suomeen.

Viesti vastaajassa revisited

On vähemmän mukavia uutisia E:stä, kuului vastaajasta. E:stä, joka silloin viimeksi oli ollut viestin jättäjänä.

Jostain syystä ajattelin ensimmäiseksi sitä, kun joskus 1975 liidätettiin Adlonin talosta aamuöiselle Runeberginkadulle viitisenkymmentä huopakynin koristeltua paperilennokkia ja toki sitten marssittiin alas hakemaan ne pois. Pieni koristeline E:n huoneessa oli ja sellainen sininen pehmeä vaahtomuovinen "koripallo". Ja Freemanin LP, josta soivat Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän. Ja siinä edellisessään, pienessä palvelijanhuoneessa keittiön takana, oma kori Coca-colaa, mikä meille muille oli hämmästyksen ja kateuden aihe.

E hauskuuttamassa porukkaa loirimaisilla kaatuiluilla, astumassa ulos luokan kaapista kesken tunnin päätyen tietysti rehtorin puhutteluun. Kuljettamassa kiekkoa talvisella ja pomputtamassa palloa tai lätkimässä pesistä kesäisellä Väiskillä. Samanlaiset Orbitin mustat muoviluistimet ja Uhlsportin fudispallot meillä taisi yhteen aikaan olla. Kolistelemassa sitä koulun ainokaista painonnostotankoa Tylyn jumppasalissa. Seisomakatsomossa IFK:n matseissa Jäähallissa. Marssimassa Brakulla pois HJK Kallion treeneistä valmentajan yritettyä tehdä pitkästä pojasta maalivahdin vastoin tämän tahtoa. Pelaamassa suvun kesäpaikassa helteisessä Kiilassa mökkisulkista, joka oli leikisti tennistä ja me Borg ja McEnroe. Lähdössä kesken jonkin hyvän hetken vahtimaan pikkuveljeä. Juomassa vielä vähän lisää Cokista. Puolustamassa 50-luvun melodista musaa silloinkin, kun meidän muiden mielestä vain Ramones ja Eput olivat kuuntelemisen arvoisia. Ostamassa kevätkuumalla välitunnilla kulmakaupasta Lipsin, jonka siitä palan haukatessani vahingossa katkaisin. Niillä aamuyön fillariretkillä Porvooseen tai Pusulaan, mopon satulassa, pihistämässä meille perheen baarikaapista tilkkaa viskiä tai Inca Piscoa, ensikännejä suunnittelemassa, yhteisessä ekassa kesätyöpaikassa Asemaravintolassa, autokoulun ekalla ajotunnilla krematorion luona, pelaamassa olohuoneessa aamuun asti marjapussia tai vapaatunnilla tyhjässä luokassa Unoa, vääntämässä porukalle Perhon opein paistia, valkosipuliperunoita ja herkkusienikastiketta H:n keittiössä, valkoisen Saab 900:n ratissa öisillä ajeluilla tuolla jossain, alokkaana Hyrylän sotkun pöydässä omaisten päivänä, soittamassa kitarallaan Crocodile Baria P:n firman kellarissa Kalevankadulla. Kasvoilla hajamielinen puoliksi jonnekin toiseen todellisuuteen siirtynyt ilme, joka kertoi, että nyt, tämä on se juttu. Salibandykaukalossa screeninä, johon vastustaja tömähti kuin betoniseinään tai sarjapelissä siinä Turun joenrannan hallissa rynnimässä epähuomiossa kentälle verkkaritakki vielä yllä.

Muistikuvia, yhtä aikaa kirkkaita ja selkeitä ja hämärtyviä, vääristyviä ja päällekkäin sekoittuvia kuin tuo kesän 1978 otos.

Ennen kaikkea keskustelut. Yökylässä Adlonin talossa, aitassa Kiilassa, vuokramökillä Savonrannassa. Kaiken maailman juttuja, ihan mitä vain matkalla ymmärtämään maailmaa ja elämää, kunnes joskus aamuyöllä hiljaisuus huoneen toiselta puolelta kertoi toisen nukahtaneen. Kävelyllä syysmyrskyisellä beachilla, autoajeluilla, krouvin pöydässä, aamuyöllä heidän keittiönsä pöydän ääressä Temppelikadulla, kun suurin osa juhlijoista oli jo lähtenyt ja juomatkin melkein lopussa, muilla mökkireissuilla. Ja joskus 70-luvulla vielä kirjoitettiin toisillemme kirjeitä kesän vietyä eri puolille maata.

Toivottavasti jokaisella olisi maailmassa se joku, joka on heti samalla aaltopituudella ja jonka kanssa voi puhua mistä vain ilman selittelyitä tai alustuksia pohjiksi.

Viime vuosinakin kun nähty harvemmin, huomannut toistuvasti ajattelevani, että tästä ja tästäpä pitää sitten joskus muistaa kertoa E:lle tai hankalissa asioissa miettiväni, mitä E tästä ajattelisi. Jossain takaraivossa ajatus, että kunhan tästä elämän kiireet rauhoittuvat, sitten joskus taas istutaan kaikessa rauhassa keskustelemassa kaikesta. Mutta sitten kohtalo tai elämä tai jokin muistuttaa, että hyviä asioita ei kannata lykätä. Aikaa ei ehkä enää olekaan.

Ihan vasta toissapäivänä se, kun E:n ja V:n kanssa oltiin Väiskillä laukomassa palloa ensimmäisen lukiopäivän aamuna ennen koulun alkua ja sitten istuttiin siinä rinteessä puiden alla juttelemassa.

Ei olisi voinut kuvitella tällaista päivää, että meistä kolmesta täällä olen enää minä kuuntelemassa kesäsateen ropinaa ja haistelemassa Töölön lehmusten heinäkuista tuoksua. Mutta ilman noita kahta ystävää olemassa nekään eivät enää kuulosta eivätkä tuoksu samalta.

Tyhjä, hiljainen maailma ja orpo olo.

Neljäs kuudetta

Puolustusvoimain lippujuhlapäivän kunniaksi kävi neljän Hawkin taitolento-osasto ensin pyyhkäisemässä seppeleenlaskun aikana Hietaniemen ylilennon ja sitten kieppumassa tovin Seurasaarenselän yllä.

Väiskin kaltsien huipulta oli kohtalainen näkyvyys, vaikka osasto välillä puiden taa katosikin ja viereinen hipsteripariskunta halusi seurata samalla kännykästä musiikin kera.

Klo 11.20 vielä avoimesta ikkunasta komea jylinä. Neljän Hornetin parvi matkalla Upinniemen kohdalta Santahaminan ylitykseen, ilmeni, kun lennostojen näytösosastot kiersivät maan kaupunkeja ja varuskuntia.

Iltakävelyllä kirjastosta Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa, Seuriksenreitin kivet, Kesäranta, Taivalsaari, Rantaviiva, hautiksentaus. Koko ajan  oli luvattu sade tuloillaan muttei sitten kuitenkaan.

Tuomien ja syreenien tuoksu. Vuoden paras aika.

Artisti maksaa

Illalla valtioneuvosto retweettasi liudan ministerien hehkutuksia siitä, mitä kaikkea ihanaa eilen päätetyllä viiden ja puolen miljardin (!) lisäbudjetilla saadaan.

Kukakohan nämä bileet maksaa?

Seuraava askel

Krouvien avoimet ovet näyttivät lähikauppaan kävellessä yhtä aikaa oudolta ja tutulta.

Jollei tautitilanne sattuisi tästä isommin enää eskaloitumaan, lienisivät seuraavaksi vuorossa kirjoitukset, joissa varotoimia pidettäisiin ylimitoitettuina. Tai on sellaisia tainnut jo ollakin.

Vilkastuvaa

Töölön kaduilla liikkuvien autojen määrän huomaa keväästä selvästi lisääntyneen. Ja kävellen kulkevienkin ihmisten.

Väki alkaa palata normaaliin.

Huhtikuun kuvassa näkyi kenttäsairaaloita, sairaaloiden pihoille varattuja kylmäkontteja ruumiita varten ja (ulkomailla) joukkohautoja. Tämän aamun tilastossa on Suomessa koronan takia tehohoidossa enää 11 ihmistä.

Maalis-huhtikuussa rajoitukset hyväksyttiin mukisematta, mutta kriisin tunnun hellittäessä jupina on yltynyt. Miksi, kysyvät ainakin ravintola- ja urheilutapahtumaihmiset.

Eikä seuraavaa tautiaaltoakaan enää pidetä varmana.

Mellan hägg och syren

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

Tämä sarja jäi syssymmällä vielä vähän kesken, joten nyt.

9. Mellan hägg och syren

Useimmilla meistä on suosikkivuodenaikansa, ja minun on alkamassa nyt, kun aurinko lämmittää maailman tuoksuvaksi ja kaiken vihreäksi ja linnut laulavat pakahtuakseen. Vielä nyt sähkövalon ja internetin aikanakin tuo kaikki tuntuu ylikuormittavan aistit ihanuudellaan, joten voi vain kuvitella, millaisilta pitkää hyistä talvea seuranneet kevät ja kesä ovat savupirttien suomalaisista tuntuneet.

Lainaan sanonnan tuomesta syreeniin taustaksi:

Tiden mellan det att häggen och syrenen blommar tycker många är årets ljuvligaste. Och den går försvinnande fort, ofta är den över innan man ens har hunnit märka att den börjat. Den infaller på försommaren, någon gång i maj eller juni, beroende på vädret och naturligtvis var i landet man bor. Uttrycket "mellan hägg och syren" brukar sättas samman med historien om en skomakare som satte upp en skylt på dörren, där det stod "stängt mellan hägg och syren." En del menar till exempel att den kommer sig av att skomakarna stängde verkstaden denna tid på året för att gesällerna skulle ut på gesällvandring.

Jotenkin tämän vuodenajan kaikki aistimukset on tajunnut erityisiksi vasta vanhemmalla iällä, vaikka ne ovat olleet jokavuotisia. Mutta  niinä nuoruuden vuosina ne ovat keränneet mukaansa mukavat muistot ja kokemukset, joita tuoksut, värit, äänet ja auringon lämpö iholla palauttavat mieleen.

Kouluvuoden loppumisen lähestyminen, tennareissa kulkemisen keveys, fillariretket, lähdöt maalle, kesien ensimmäiset uimiset ja jäätelötötteröt, aikuisempana mökkireissut hyvällä porukalla ja kosteammatkin huvit.

Auringonkilossa leijuvissa tuoksuissa nuo kaikki asuvat vahvimmin. Tuomissa, syreeneissä, vastaleikatussa nurmikossa, kesän kuumentamissa merivedessä, pölyisessä hiekassa ja aidan tai laiturin harmaassa puussa. Kansallismuseon paanuaidan tervaisessa aromissa, siinä Taivallahden kasarmin vierellä leijuvassa, jonka vasta eilen kuulin uuttuvan Hesperian esplanadin jättipoppelista.

Ja ainakin toukokuussa kaiken kruunaa se melkein vilpilliseltä tuntuva ilo, kun kesän ihanuus on jo täällä mutta kalenterin kesä ei ole vielä alkanut kulua. Kesä on vasta edessä eikä tarvitse miettiä sitä kohta kalvavaa muutosta, kun aurinko haalistaa vihreyden kellerväksi loppukesäksi, illat alkavat taas pimetä ja linnut hiljenevät.

Kriisissä halutaan joku kertomaan, mitä tehdään

Urheiluväenkin kiivas pohdinta, miten tässä nyt sitten saa urheilla, saa miettimään pitkälti vielä tuntemattoman uhan, ylhäältä päin tulevien normien ja ihmisten oman harkinnan suhdetta.

Kriisi näyttää nostaneen monessa pintaan asiat varmasti tietävän tai ainakin varman oloisesti esiintyvän auktoriteetin kaipuuta.

Lajiliittojen, urheiluseurojen ja sensellaisten kohdalla asiaa voi tietysti ajatella varovaisuutena vastuukysymysten edessä.

Jokakeväinen reviirikiista

Muutamaa tuntia myöhemmin oli aspartaamimehuansassa ja oikeaa hedelmämehua sisältävässä verrokissa täsmälleen yhtä monta muurahaista: nolla. Paljaalla parketilla niitä sen sijaan parveili tungokseksi asti.

Vastaavassa tilanteessa taisi turhautunut kenraali Westmoreland turvautua massiiviseen tulivoimaan ja komensi B-52:t ilmaan.

Lopputulos taisi olla melko sama. Näyttävä body count ja maan alle kadonnut vihollinen, joka oli vienyt suurimman osan kaatuneistaan mukanaan.

Ristivetoa

Yhtäällä ovat paineet rajoitusten purkamiseksi ja normaalimpaan elämään palaamiseksi. Isosti tietysti talouden takia, kun jokainen päivä painaa sen sortin käyriä syvemmälle.

Suurimmaksi syyksi arvaan kuitenkin nuo käyrät, joita Helsingin Sanomat verkkoetusivullaan päivittäin seuraa. Aluksi pelättyjen kenttäsairaaloiden ja joukkohautojen asemesta tehohoidettavien määrä on sittenkin pysynyt kiltisti haarukassa 60-80 eivätkä kuolleisuusluvutkaan ole räjähtäneet.

Samaan aikaan toisaalla vilautellaan kauhukuvia koronan elimistölle aiheuttamista pysyvistä vaurioista, nuorten ihmisten odotettua suuremmasta määrästä vakavasti sairastuneissa ja tilastoista puuttuvista kuolleista.

Oma lukunsa on sitten klikkimedian intressi nostaa jokainen dramaattinen väite otsikoihin.

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan

Ministeri ja ilmeisesti presidenttikin olivat pitäneet jonkinlaiset hengenkohotuspuheet koronan keskellä kamppailevalle (vai monen osalta pitkästyvälle) kansalle. Niitä kehuttiin.

Itsestä moiset tuntuvat usein enemmän falskeilta ja jopa kiusaannuttavilta kuin innostavilta. Saattaisin toki ajatella toisin, jos itse olisin tai joku läheinen olisi kunnolla koronan kourissa.

Nyt on osunut silmiin kirjoituksia, joissa nostatetaan toiveita koronan jälkeisestä vähemmän materialistisesta, vähempään tyytyvästä ja henkistyneestä ihmislajista.

Taidan kuitenkin olla asiassa pikemmin Kaptahin kuin Sinuhen kannalla.

Juupas eipäs korona

Koronakriisi kanavoi some-virtojen kiivailijat omaan uomaansa.

Korona on ihmiskunnan itsekkyyden ja ajattelemattomuuden eipäs kun kiinalaisten eipäs kun kapitalismin eipäs kun hallituksen eipäs kun edellisen hallituksen eipäs kun sitä edellisen hallituksen eipäs kun Trumpin syytä eipäs kun huijausta koko muka kriisi.

Ja sitten ovat ne, joiden mielestä pitää vain rukoilla.

Kun kädessä on vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Tai kun on jokin vakaumus.

Muuta ajateltavaa

Omaa arkea koronakriisi on toistaiseksi muuttanut niin vähän, että viihteen kuluttaminenkin on mahtunut tavanomaisiin puitteisiin.

Netflixistä ei ole oikein saanut aloitettua uusia tuttavuuksia, mutta onneksi on loistava Moderni perhe. Tosin siitä kerrattavat jaksot käyvät aina vain vähemmiksi, kun vanhempia kausia poistuu saatavilta. Onneksi tutuistakin jaksoista löytyy yhä uusia etenkin kielellisiä nokkeluuksia. Uusi Sherlock toimii myös edelleen, vaikka onkin jo vanha. Samoin Narcosin Escobar- ja Cali-kaudet kelpasi kerrata. Meksikoon en ainakaan vielä kajonnut.

Aina vain voimistuvat äänikirjavinkit saivat lataamaan 30 päivän koejaksolle Storytelin, jonka valikoima vaikuttaa niin laajalta, että taidan toistaiseksi jäädä ihan tilaajaksi. Se tuntuu taloudellisestikin järkevältä, kun kuukausimaksu on yhden edullisemman pään kirjakauppakirjan luokkaa ja omat fyysiset hyllyt lisäksi jo täynnä.

Varsinaisten äänikirjojen ystäväksi en tosin ole vielä ehtinyt, kun teksti tuntuu kuunnellessa edistyvän piinallisen hitaasti sen sijaan, että saisi lukea nopeasti. Huomaan mieluummin lukevani opukset ekirjoina ruudulta aina, kun sellainen vaihtoehto on tarjolla.

Komisario emeritus Sillanpään Skoudena stadissa on ollut tähän mennessä mielenkiintoisimmasta päästä, Gustafssonin tarinat Karhu-ryhmästä taas oli paketoitu konsulttijargoniin. Rööperi horjutti uskoa kotimaisen korruption vähäisyyteen, ja kirjasta Dresdenin pommituksista olen toistaiseksi napsinut vasta haukkapaloja sieltä täältä.

Aika kutsuu spekuloimaan

Spekulointi lukemattomista vähäoireisista koronatartunnoista testaamattomilla ihmisillä valuu väistämättä omalle henkilökohtaisellekin tasolle.

Se perheessä maaliskuussa pyöriskellyt flunssa.

Ei itselläni tosin päänsärkyä tai kuumetta tai lihaskipuja tai isoa väsymystä ollut, joillain meistä kylläkin kaikki päänsärkyä lukuun ottamatta. Limainen kurkunpää sekä lievä mutta sitkeä yskä vain ja lopuksi kirvelevä tunne keuhkoputkessa ja keuhkojen yläosassa. Mutta ne mahtuvat perinteisempiinkin oireyhdistelmiin.

Ehkä jossain vaiheessa selviää lisää.

"Kyllähän niitä suojavarusteita aina tarvittaessa saa"

Koronakriisi taitaa olla ensimmäinen kerta sitten viime sotien, kun Suomikin on yhtäaikaisesti ennenkokemattomassa ja ennakoitavissa olleessa tilanteessa. Kun tiedemiehet ovat kertoneet, että pandemioita on tulossa, ja toki Kansallinen varautumissuunnitelma influenssapandemiaa varten on ollut laadittuna.

Ennalta on ollut ja jatkossakin mietittävä, kuinka paljon resursseja kannattaa käyttää varautumiseen, kun vaihtoehtoiskustannuksena ovat säästäminen ja muut tärkeät kohteet. Miten vaarallisena ja toisaalta miten todennäköisenä riskiä pidetään, ja kuinka suuret resurssit tarvitaan. Voin kuvitella mielessäni budjettineuvottelut, joissa kyseenalaistetaan, kannattaako rahaa käyttää kaiken maailman maalimanlopun skenaarioiden varalle. Ja myös keskustelun, jossa ilmoitetaan, että kaiken maailman suojavarusteita on turha hamstrata varastoon kun ne voi hankkia sitten tarpeen tullenkin ja kuulummehan sitä paitsi EU:hun, joka kyllä sitten auttaa.

Roiskeiden osuttua tuulettimeen ovat sitten vastakkain toisaalta toimenpiteiden nopeus, ketteryys ja tehokkuus sekä toisaalta suunnitelmissa pysyminen, hitaus ja huolellisuus. Painottivat viranomaiset kulloinkin kumpaa tahansa, toimitaan jonkun mielestä väärin.

Sivusta ja jälkikäteen on sitten aina helppo huudella, mitä olisi pitänyt tehdä. Mikä ei sulje pois relevanttia ja rakentavaa kritiikkiä, jota kaiken viisastelun seasta myös löytyy.

Koronan kolmikanta

Tehokkaat toimenpiteet versus demokraattiset prosessit versus kansan ääni sosiaalisessa mediassa.

Siinä koronakevään jakolinjoja ainakin siinä muodossa kuin ne omilla ruuduillani ovat näkyneet.

Itseni on yllättänyt, kuinka moni on ollut valmis antamaan piut paut perustuslaeille sun muille muodollisuuksille silloin, kun huudetaan tehokkaita toimenpiteitä. Pistää tietysti miettimään, missä kaikissa muissa asioissa ihmiset olisivat valmiit luopumaan oikeuksistaan yhtä helposti.

Samaan aikaan jokainen saa verkossa äänensä kuuluviin, ja muistamme, mitä sanotaan mielipiteistä ja, anteeksi murteeni,  perserei'istä.

Millaista on päättäjien tehdä ratkaisuja ennenkokemattomassa tilanteessa, jossa tuntemattomia tekijöitä on useita ja paremmintietäjiä riittää?

Tuolla ulkona

Aurinko. Ja lintujen laulua ja sopivissa kohdissa meren ja vähän mullankin tuoksua.

Kevät se on koronakevätkin.

Ihmisten ilmoilla poiketessa huomasi, että vaikka sosiaalisen median virtani tulvivat koronaa, tilanne tuolla ulkona on monisyisempi. Vaikka jotkut kohdattaessa kulkevat etäisyyttä ottaakseen liki ojanpohjia pitkin, kävelee osa ihmisistä porukoissa ja tungeksii yhä melkein naamaan kiinni.

Kauppojen kassajonot ovat yksi paljastava paikka.

Normaali epänormaali

Frivilligt isolerad on muistaakseni vankilatermi.

Median päivittelyt elämästä eristyksessä ja etätöissä eivät kummemmin säväytä ihmistä, joka on vuosikymmenet työskennellyt kotoa ja syönyt lounaansa oman keittiönpöydän ääressä.

Eikä vaikuta omaan elämään illanviettopaikkojenkaan sulkeminen. Sen jokaperjantaisen yhden saunaoluen saa toistaiseksi kaupastakin.

Oikeastaan ainoat muutokset omaan normiarkeen ovat olleet jokapäiväisen urheilun seuraamisen puuttuminen ja kirjaston kiinniolo.

Well that escalated quickly, luki meemissä

Näin puhut lapsen kanssa koronasta, kuului Kirkko ja kaupunki -lehden otsikko. Puoli vuotta sitten olisin luullut sen tarkoittavan lapsuuden suosikkipeliä.

Poikkeusaikoina syntyy tarve kirjata muistiin omia vaikutelmia niiltä hetkiltä, vaikka sitten blogia elvyttämällä.

Vielä keskiviikkona 11. maaliskuuta elämä kulki melko normaaleja latujaan vaikka uutisia koronaviruksesta olikin jo parin kuukauden ajan luettu. Seuraavana aamuna tunnelma oli jo hämmentynyt, ja hallituksen keskipäivän tiedotustilaisuus muutti kaiken.

Tätä kirjoitettaessa ollaan tilanteessa, jossa suuri osa maata on pysähtynyt ja ravintolatilojen sulkeminen ja Uudenmaan eristäminen virallisesti ovat enää eduskunnan puhemiehen nuijankopautusta vailla.

Täysi yllätyshän tilanne ei ole, vaikka sen eskaloituminen epätodelliselta tuntuukin. Tiedeväki on jo vuosia muistuttanut, että kysymys ei ole, tuleeko seuraava pandemia vaan milloin ja millaisena. Katastrofielokuvat miljardeja surmaavista viruksista, alienien hyökkäyksistä, maanjäristyksistä, asteroideista ja tuhotulvista ovat tarjoilleet maistiaisia poikkeusoloista, mutta aina on teatterista päivänvaloon astuessaan saanut päivitellä: "ajattele, jos noin kävisi".

Nyt oli ajatus seuraavana ja sitäkin seuraavina aamuina: se ei ollutkaan unta vaan totta.