Sikäli kun tiedän, minä muodostuin tämän pöydän ääreen minuutti sitten aivoissani kolme vuosikymmentä sinne ladattuja muistoja. Minä ja tuo viereisellä tuolilla nukkuva kissa olemme maailman ainoat olennot; siis sen maailman joka päähäni on ohjelmoitu. Mihin päähän? Ikkuna peilaa kasvoja. Ikkuna on näyttö. Kuu on lamppu.
Onko vaarallisempaa uskoa että mitään ei todella ole kuin että kaikki mahdollinen on? Mistä ne tietävät mitkä kirjat lainaan kirjastosta? Juuri niiden sivuilla on viestejä.
Silmänkääntövankila: Viheliäiselle niitylle hän vie minut lepäämään
- - - - -
Ansiokkuudessaan myös Aika ja minä: -92. Joka taas tuo mieleen eräät Matti Mäkelän esseet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kiitän huomiosta. Olisi hienoa yritellä vastaavalla tapaa esseistisesti paljon enemmänkin, ellei se kaikkine esiin tulevine epävarmuuksineen kuluttaisi niin paljon henkisiä voimavaroja.
Kirjoittamisen kiroja. Itsensä laittaminen teksteihin ei ole riskitöntä. Mutta saattaa palkita.
Lähetä kommentti