Minisarja The Pacific jäi pääosin näkemättä, joten tartuin Hugh Ambrosen viimeistelemään teokseen Töölön kirjaston hyllyltä mielenkiinnolla. Tarjolla oli sekä alkukielinen että käännös, jonka kuitenkin jätin riviin, koska se pikaselailulla vaikutti kankealta suoritukselta.
Valtavan kokonaisuuden luotaaminen muutaman valitun miehen kohtaloiden kautta toimi yllättävänkin hyvin.
Sodan kauhut, totta kai. Merijalkaväen miehet poteroissaan viidakkosaaren öisessä kaatosateessa löyhkäävien ruumiiden keskellä. Pimeydestä kaikuvat Maline, you will die -huudot ja millä hetkellä hyvänsä alkavan vihollisrynnäkön odotus.
Vihollinen on kirjassa aika suoraviivaisesti vihattava jap ja nip. Sadistisesta sotavankeudesta paenneen upseerin kohdalla asiaa ei tarvitse perustella erikseen, ja lopulta oppineen ja vauraasta perheestä tulevan Eugenenkin mieli mustuu. Hän ei osaa kuin vihata vihollisia, jotka eivät tajua edes toivottomassa tilanteessa antautua vaan taistelevat katkerasti kuolemaan saakka.
Suomalaisia, saksalaisia ja neuvostoliittolaisia sotamuistoja lukeneella silmiin pistävät kuitenkin suurvallan rikkaus ja äärettömät resurssit. Toki etulinjan miehet ovat hetkittäin huoltokatkosten takia nälässä ja janossa, mutta. Porsaankyljyksiä. Olutta. Jäätelöpuikkoja. Paistettuja munia. Rikkinäiset tai huonoiksi havaitut lentokoneet työnnetään surutta lentotukialuksen kannelta mereen. Uusia koneita, laivoja, aseita ja ammuksia työntyy tuotantolinjoilta loputtomana virtana.
Yhdysvallat, jossa elämä sodan riehuessakin jatkui varsin tavanomaisena. Valot paloivat, elokuvateatterit vetivät yleisöä ja Coca-colaa riitti.
Ja miehet kierrätetään kovien taistelujen jälkeen taakse reserviin, kuukaudeksi kotimaahan, siviiliin. Osin kyse lie kirjaan valitusta aikaperspektiivistä, mutta en osaa olla vertaamatta maihin, joissa sotilaat olivat koko ajan aliravitsemuksen partaalla tai sen yli, kaivoivat käyttöön jokaisen patruunan tai varaosan ja sotivat rintamalla kunnes kuolivat, haavoittuivat vakavasti tai sota loppui.
Synkkää oli tosin myös raskaita tappioita kokeneilla merijalkaväen valiodivisioonilla vielä sodan lopun häämöttäessä. Joukoille oli jo osoitettu maihinnousukaistat Japaniin tehtävää lopullista hyökkäystä varten, ja vihollisen fanaattisuus oli tiedossa. Joka oli onnistunut selviytymään hengissä Guadalcanalilta, Peleliulta, Iwo Jimalta, Okinawalta, osasi laskea varsin epätodennäköiseksi, että selviäisi vielä kerran.
Päätös käyttää atomipommia tuossa tilanteessa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Toisaalta sitten LeMaykin oli todennut jo keväällä, että sota loppuu viimeistään syyskuussa kun silloin Japanissa ei ole enää mitään pommitettavaa.
Tyynenmeren sota taisi kyllä olla aika erilainen kuin Euroopan. Siinä kun suomalaisten rintamamiesten kommentit olivat luokkaa "samanlaisia nuoria poikiahan ne oli kun mekin" niin japanilaiset ja amerikkalaiset näkivät toisella puolella vain paholaisia ihmisten vaatteissa.
Kyllä.
Ja lukiessa huomasi, kuinka paljon uutta tuli vielä vastaan. Esimerkiksi Filippiineillä toimineesta vastarintaliikkeestä en ollut ennen kuullutkaan. Japanilaiset hallitsivat kaupunkeja, sissit viidakkoa, luki kirjassa.
Entä toisen puolen näkemykset? Liekö minkä verran japanilaisia sotamuistoja julkaistu Suomessa yleisesti ymmärretyillä kielillä?
Aika vähän taitaa olla japanilaisten kirjoittamaa millään kielellä. Kukas sitä häviämistä muistelisi, vasitenkin kun esim. siellä Guadalcanalilla josta jenkit ovat kirjoittaneet useammankin sankaritarinan vastapuolella syötiin ruumiita hengenpitimiksi.
Muistelin että itsellänikin hyllyssä vain kaksi: Ooka:n http://en.wikipedia.org/wiki/Sh%C5%8Dhei_%C5%8Coka suomeksi (huonosti) käännetty Tulia Tasangolla joka on Filippiineiltä ja kokoamateos (joka löytyi vasta tänään) Tales By Japanese Soldiers joka taas kertoo Burman keikasta.
Burmaanhan lähetettiin reilut 300 tuhatta miestä joista 60% kuoli siellä. Kirjassa upseerit puhuvat maasta ja kunniasta, aliupseerit ja miehistö siitä päivästä kun saatiin ruokaa tai päästiin pesulle.
Ihmetystä herätti tapa lähteä yöllä hyökkäykseen pistimet kiinnitettyinä, mutta lippaat tyhjinä. Sen jälkeen perääntymisvaiheen yksi käsikranaatti per kaksi kävelemään kykenemätöntä kuulosti jo loogiselta.
Ensimmäinen lukemani pätkä edes vähän sieltä puolelta taisi olla Yamatosta kertova "Jättilaislaivan itsemurha". Ja elokuva samasta aiheesta toki löytyy nyt hyllystä. Perilliselle en ole toistaiseksi näyttänyt. Liian raaka.
Saksassa taisi kaikesta siitä syyllisyydestä huolimatta olla jo sodan jälkeen yksi muistelma-aalto, ja sitten myöhemmin nämä Ravunkäynnit ja muut. Voisi kuvitella, että Japanissakin.
Niin paljon Japaniin liittyviä sotamyyttejä, joiden todenperäisyydestä ei tiedä. Oman ja vihollisen hengen väheksyntä, antautuneiden halveksunta, "keltaisten vinosilmien" julmuus.
Jossain tekstissä kuvattiin, kuinka kamikaze-lentäjien komentaja lopuksi teki seppukun osoittaakseen, että oli valmis itsekin. En tiedä, pitääkö paikkansa.
Lähetä kommentti