Sukupolvet vaihtuvat, mukit pysyvät

Kolmiomaiset punaiset ja oranssit mukit taisi tuoda mummolaan äitini joskus 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, ja niistä tuli heti meidän tenavien suosikit.

Nyt vieraillessani juotiin edelleen samoista mukeista. Maito vain oli meijerissä käynyttä, kirkkaanvalkoista ja pahvipurkista, ei enää omien lehmien lypsyn jälkeen kuorittua ja jäähdytettyä kellertävää. Ja me juojat varttuneet jaloissa pyörivistä tenavista ukoiksi, joiden parroissa erottui harmaata.

Vain käymäseltään ollessaan huomaa sukupolvien vaihtumisen muutenkin selvemmin. Silloiset vanhat ihmiset ovat enää nimiä hautakivissä, silloin parhaassa iässään olleet nyt vanhoja tai haudassa, me tenavat keski-ikäisiä.

Loppukesästä on ymmärrettävästi tullut mietittyä elämän lyhyyttä tavallistakin enemmän.

Yhdeltä yöllä

Ensi ajatus oli, että joku kuvasi pihalla salamavalolla.

Mutta ukkonenhan se, yksi kesän harvoista. Lisää välähdyksiä ja jyrinää, välillä sellaisia komeitakin repivällä äänellä lähteviä. Mutta ei ihan päällä, kertoi välähdysten ja jyrinöiden viive.

Länsilounaasta se tuli ja itäkoilliseen meni, kertoi Ilmatieteen laitoksen tutkakuva.

Sateen ropina ja kiihkeimmillään kohina jatkuivat vielä tovin. Valkoisena vaahtoavan kivipihan saattoi kuvitella.

Tuoksujen aikakone

Kesäisen lämmintä vielä tämä viikko, ja avoimesta ikkunasta läppärin ääreen tulvehtiva tuoksu aiheuttaa ankaria nostalgisen haikeuden puuskia. 

Tuoksussa lainehtivat auringon lämmittämät Töölön kivitalot, pihojen ja katujen asvaltti, seisova ilma ja pöly. 

Kuin silloin, kun elämä oli vielä edessä, aika hidasta ja loputonta ja ystävät elossa. Suurimpina murheina läksyt ja pysyykö fillarin takarenkaassa ilma.

Rosebud.

Peter Bradshaw Guardianissa:

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Tritonus

Matti Yrjänä Joensuu ja Kjell Westö – ne kaksi kirjailijaa, joiden uutuudet on saatava heti. Ja heistä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita. 

Westön sunnuntai-iltapäivänä ahmittu uutuus Tritonus ei pettänyt.

Pohjalla tietenkin samaistumisen helppous, kun myös Westö itse ja hänen monet päähenkilönsä ovat 60-luvulla syntyneitä ja elämänkaaremme kulkevat kirjasta toiseen varsin samoissa kohdissa. Niin myös kapellimestari Brander ja naapuri Reidar ovat siinä kohdassa, kun nuoremmat alkavat ottaa pääosan ja omat lapset, yhtä aikaa niin tutut ja samalla jotenkin vieraiksi aikuisiksi kasvaneet, kyseenalaistavat sitä, millainen edellisen sukupolven mielestä oli hyvä ja tavoiteltava elämä. Ja siinä kohdassa, kun alkaa vähitellen tehdä yhteenvetoa siitä, millainen omasta elämästä tuli ja mikä kaikki aina lapsuudesta asti johti juuri tällaisiin omiin valintoihin ja juuri tällaiseen polkuun. Ja minkä vääryyksiltä ja loukkauksilta tuntuneiden asioiden suhteen kannattaa kuitenkin muistaa katsoa myös peiliin.

(Ja onhan siellä punkkikin.)

On vähän siinä ja siinä, miten ajankohtaisten teemojen nivominen tarinaan onnistuu. Pestin meneminen sivu suun epämääräisiksi jäävien #metoo-syytösten vuoksi vähän paremmin, mutta traumaattiset muistot terrori-iskun todistamisesta maailmalla tuntuvat hiukan päälleliimatuilta. Viittaukset koronakriisiin jäävät irrallisiksi, mutta ilmastonmuutoskysymyksen ilmenemät saa lukija onnistuneesti oivaltaa itse. Uusnatsihenkiseksi harhautettu nuorukainen ja loukatun ylpeä mutta hyvä turvapaikanhakija jäävät kyllä stereotyypeiksi.  

Kontrasti rikkaan muukalaisen ja arjen selviytymisen kanssa taistelevien paikallisten kanssa toimii. 

I ortsbornas ögon är Brander en självupptagen sprätt i skräddarsydda kostymer, en outsider, en tillfällig sommargäst, en mygga: ”Ni kommer till midsommar och så försvinner ni när det börjar blåsa och kyla av i augusti. Precis som myggorna.”

Jotain lohdullista on siinä, kuinka Brander kuitenkin koettaa sopeutua ja osin onnistuukin, kun ihmiset lopulta ovat vain ihmisiä kaikki.

Marit Lindqvists recension hittar man här.

Punkki

Pieni kivistys vyötärön tienoilla hiipi tajuntaan läppärin ääressä istuessa. Jotain tuntui paidan alla, muhkea finni kenties.

Minkäs ihan kuin tummanverisen pallukan nostanut...koetetaas, sehän irtosikin saman tien sormiin.

Perkele, punkki.

Pulleanharmaa möllykkä, joka pesualtaan reunalle nostettuna alkoi vielä epäröiden liikahdella. 

Sen verran komea viisisenttinen punainen alue puremakohtaa ympäröi, että oli otettava yhteyttä terveydenhoitoon.  Ei niissä yleensä mitään, ei tarvitse näyttää lääkärille ellei myöhemmin äidy, vakuutti hoitaja neuvontanumerossa. No jos ihan viisisenttinen ihottuma niin kirjoitetaan varuiksi kuitenkin kahden viikon antibioottikuuri, lausui oman terveysaseman terveydenhoitaja lääkäriä konsultoituaan. Kun nyt vähän ennen sulkemisaikaa ei kannata lähteä tännekään tulemaan eikä oikeastaan päivystykseenkään.

Tenavana maalla olivat punkit arkinen asia ja keskustelun aiheena vain, kannattaako kiertää varovasti irti vai haudata voihin, jotta irrottautuu.  Ihmiseen tarttuvat punkkitaudit taisivat tulla tietoisuuteen vasta 80-luvulla.

Ammattilaiset epäilivät ajatusta, että punkki olisi roikkunut ihossani maalta ja edellisestä viikonlopusta saakka, mutta en keksi, mistä se täältä kivikylästäkään olisi tullut kun en ole puistonurmilla makoillut.

Kyllähän niitä tuossa rantaheinikossa näkee, vahvistettiin sittemmin maalta.

Miten tuntuukin, että 2020 sattuu kaikki, mitä yleensä ei.