Sukupolvet vaihtuvat, mukit pysyvät

Kolmiomaiset punaiset ja oranssit mukit taisi tuoda mummolaan äitini joskus 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, ja niistä tuli heti meidän tenavien suosikit.

Nyt vieraillessani juotiin edelleen samoista mukeista. Maito vain oli meijerissä käynyttä, kirkkaanvalkoista ja pahvipurkista, ei enää omien lehmien lypsyn jälkeen kuorittua ja jäähdytettyä kellertävää. Ja me juojat varttuneet jaloissa pyörivistä tenavista ukoiksi, joiden parroissa erottui harmaata.

Vain käymäseltään ollessaan huomaa sukupolvien vaihtumisen muutenkin selvemmin. Silloiset vanhat ihmiset ovat enää nimiä hautakivissä, silloin parhaassa iässään olleet nyt vanhoja tai haudassa, me tenavat keski-ikäisiä.

Loppukesästä on ymmärrettävästi tullut mietittyä elämän lyhyyttä tavallistakin enemmän.

Per Vers, runoilijan jalanjäljillä

Taas määränpään tunnen lähenevän

sinne vie valtatie yhdeksän

Punaisissa Onnibuseissa näkee elämää. Arvelin myös Jyväskylän ja Kuopion väliset maisemat näkemisen arvoisiksi, joten satsasin kaksi ekstraeuroa yläkerran eturivin istuimeen, kun tilaa kerrankin oli. Ensin tosin oli selviydyttävä varaamallani paikalla istuneesta naisesta, joka halusi tietää, eikö tämä 59 ole ykkönen ja olenko varannut kaksi paikkaa ja haluanko tosiaan istua tässä. No halusin.

Ennen Lievestuoreen liittymää satoi tuulilasin täyteen pisaroita, ja Hankasalmella odotti kiertotie taajaman kautta. Mutta kaikkiaan maisemat vastasivat odotuksia. Sitten erottuikin jo Puijon torni.

Oh, boy

Kuopio tanssii ja soi

Tunnin layoverin Kuopiossa voi käyttää nostamalla torinreunalta varuiksi käteistä, kurkkaamalla suosikkielokuvani Arvottomien keskeisen kuvauspaikan eli entisen Kaupunginhotellin ja ihmettelemällä melkein valmista massiivista uutta matkakeskusta. Ja olisi esi-isieni ja -äitieni kaupungissa näköjään kaikenlaista nähtävää ainakin kokonaiseksi kauniiksi kesäpäiväksi.

Niin usein olen matkoihini kävellyt 

ja melkein yhtä usein takaisin tullut

taas sinne päin matkalla olen  nyt 

tulkaa vastaan oi ystävät hullut

Kai Seppo teki kepposen ja käy tamtam

Juankoski, here I come

Matka Kuopiosta perille maksoi 6,80 euroa ja pankkikortti kävi. Ja Juankosken torilla odotti kaksi Leskistä, joista vain toinen oli näköispatsas. Juomaksi ei tamtamia vaan marketista pakki Vichyä sekä muuta tarpeellista.

Talon ulkoeteisen oven sisäpuolelle on kuulemma vaihdettu vaakatasossa oleva kahva jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ovea sulkiessani hamuilin yhä vain vaistomaisesti pystysellaista. Niin syvällä ovat lapsuudessa lihasmuistiin tallentuneet liikkeet.

Se sauna, jota ilman kesä ei ole ihan oikea kesä. Ja saunaranta, jossa natiaisena opettelin uimaan. Nyt tosin riittivät pulahdukset, sen verran vilpoiselta vesi tuntui. 

Siinä missä melusivat Keski-Suomessa kurjet ja avoimen ikkunan takana pitkin yötä narissut ruisrääkkä, herätteli Savossa järveltä aitan takaa kuikka. Ja usvainen järvi aamuviideltä auringossa on vallan melkoinen näky.

Harmaankolean lauantain jälkeen palasi sunnuntaiksi kesä, ja kelpasi maata mahallaan laiturilla ihmettelemässä kellanruskeassa vedessä lipuvia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. 

Tango Iloharjulla soi

tango juhlatunnelman loi

Hautausmaakierros niin Kaavin kuin Juankoskenkin kirkkomailla, koukkaus legendaarisen Iloharjun kautta ja valimomuseon mailla jäätelökahvit ja käsityötaidon ihmettelyä. Metsäkoneen polttoaineletkun vaihtoon ei kaupunkilaisia vaadittu osallistumaan.

Turistia suosi sää maanantainakin. Ennen Helsingin-InterCityyn nousua vielä lounas Rossossa ja Hanna Partasen myymälästä tuomisiksi ahvenkukko. Hinnoissaan ovat näköjään tekopaikoillaankin.

Junan sähköongelmat pitivät ravintolavaunun ja ilmastoinnin kiinni Suonenjoelle saakka. Hiki ehti tulla. Torkahtelin.

Mikkeli. Mäntyharju. Kouvola. Lahti.

Helsinki ja pyykit ulkoa narulta.

Kivisalmen kievari

Sumiaisista itäkoilliseen oli pitkiä pätkiä sorateitä, siellä täällä yksinäisiä tilatien liittymiä. Täälläkin ihmisiä asuu. Konnevesi, Istunmäki.

Keski-Suomen ja Pohjois-Savon rajalla kiitetty Kivisalmen Kievari. Tai vähän kuin iso rantakioski, johon kesänviettäjät näköjään saapuivat veneillä illalliselle ja iltaa istumaan. Toinen toistaan muskelimpia veneitä rannasta lähti.

Puntarointi pekoni- ja aurajuustopurilaisen välillä päätyi jälkimmäisen voittoon. Uskallan suositella. Karhun vehnäolut pieni pettymys.

Vielä poikkeama sillan toiselle, Savon puolelle. Seudulle sodan aikaan pudonneiden lentokoneiden muistomerkki ja komea maisema.

Takaisin kesäyöksi hämärtyvää iltaa myöten.

Alavilla peltoaukeilla ajelehti jo usva. 

Normaali epänormaali

Frivilligt isolerad on muistaakseni vankilatermi.

Median päivittelyt elämästä eristyksessä ja etätöissä eivät kummemmin säväytä ihmistä, joka on vuosikymmenet työskennellyt kotoa ja syönyt lounaansa oman keittiönpöydän ääressä.

Eikä vaikuta omaan elämään illanviettopaikkojenkaan sulkeminen. Sen jokaperjantaisen yhden saunaoluen saa toistaiseksi kaupastakin.

Oikeastaan ainoat muutokset omaan normiarkeen ovat olleet jokapäiväisen urheilun seuraamisen puuttuminen ja kirjaston kiinniolo.

Pizza

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

8. Pizza

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen kuulemma jo 60-luvulla, mutta voisiko tosiaan olla mahdollista, että kävin sellaisessa ensi kertaa vasta lukiolaisena 80-luvun alussa? Vakava viiksekäs mies, jota keskenämme kutsuimme Alfonsoksi, avasi paikkansa Mecklun ja Sammonkadun kulmassa, siinä, missä nyt taitaa olla thairavintola. Olen muistavinani klassiset punaruutuiset pöytäliinat ja lämpöisen valon ja pizzan tuoksun, jotka tulvivat ulos loputtoman hyisen merituulen ruoskimalle pimeälle Mechelininkadulle.

Bolognese oli tietysti se turvallinen ensivalinta jatkonaan ehkä jossain vaiheessa rohkeasti eksoottinen frutti di mare. Ja pizzan sai halutessaan valkoisessa pahvilaatikossa mukaansa kotiin, voitteko kuvitella?

Saarioisten roiskeläpät tulivat muuten myyntiin samoihin aikoihin 1981, lämmitettäviksi uunissa, kun mikro oli vielä scifiä. Ja jossain vaiheessa pakastepizzat, jotka muistaakseni olivat alkuun kehnoja yritelmiä mutta nykyään tällaisen taviksen makuun hyvinkin kelvollisia. Ja prekaarin budjetille sen verran edullisempia, että oikeat pizzeriapizzat voi säästää juhlatilaisuuksiin.

Aiemmin saattoi olla jotain kotiuunin pellille tai isolle revitylle ruisleivälle rakennettuja virityksiä.

Roballa jossain oli Don Camillo, jossa poikain kanssa toistuvasti poikettiin, kun kesätöiden myötä alkoi olla omaa rahaa, ja Larussa kai toinen. Myöhemmin sitten peli- ja muidenkin reissujen ja ilman reissujakin Rosso, jossa raastepöytä, Al Capone ja yksi iso olut takasivat kylläisyyden. Ja uudempana aikana ruispohjainen savulohinen Ilmari, jota Lappeenrannassa NST:tä katsomassa odotin pitkään itäisten turistien täytettyä salin. Ja sitten nämä nykyiset, joissa ystävällinen suomea murtaen puhuva isäntä kehottaa ottamaan kahvia ja tarjoaa lapsille karkin astiasta ja taputuksen päälaelle ja katonrajan ruudussa pyörivät turkkilaiset musiikkivideot.

Kanan tai ananaksen kaltaiset hullutukset eivät missään tapauksessa kuulu italialaiseen pizzaan, Marco muistuttaa, mutta onneksi minun syömäni pizzat ovat melkein aina suomalaisia.

Siispä broileria, ananasta, sinihomejuustoa ja runsaasti valkosipulia, kiitos.

Miksei välillä myös tonnikalaa ja sipulia tai kinkkua herkkusienten tai niiden ananaksen ja aurajuuston kera tai fetaa ja oliiveja. Entä saakohan sitä savulohiversiota vielä? Onko Rossoja enää olemassa?

Ja palanpainikkeeksi se iso kylmä olut tai jos pizza syödään kotona oman ruokapöydän ääressä, raikasta rasvatonta maitoa. Jonkin sortin cola tai vesikin tulevat punaruutuisen liinan äärellä kyseeseen, jos kellonaika on sopimaton tuoksahtaa oluelle. Viiniä kai eivät pizzan kanssa oikeasti juo edes italialaiset.

Kahvi

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

5. ”Kahvi”

Hiukan kyllästyttää vanha vitsi, että suomalaisen suurin unelma on saada viinaa, paljon ja halvalla. Kun ainakin itsellä on vanhemmiten kulutus hiipunut melkoisen pieneksi.

Mutta kahvi sen sijaan.

Aamun ensimmäinen tehtävä on saada kahvi tippumaan, silmien avaamiset sun muut ehtii sen jälkeenkin. Ja sitten ensimmäinen mukillinen eteen samalla kun tarkistaa Twitteristä, onko yön aikana syttynyt sotia tai kaatunut laivoja. Perään toinen ja ehkä kolmas, tarvittaessa neljäskin. Mieluiten siitä 20 vuotta sitten häälahjaksi saadusta kalamukista, jonka reunasta ovat ensimmäiset palaset jo lohjenneet. Seuraavat annokset yleensä iltapäivän ja illan taitteessa ellei sitten aivojen tyrkkiminen toimimaan vaadi keskipäivälle ylimääräistä pannullista.

Itsehän aloitin kahvinjuonnin vasta täysi-ikäisenä kun työpaikalla oli koko ajan maksutta tarjolla, mutta muistoja on toki jo ehtinyt kertyä. Pitkät kiireettömät sunnuntaiaamut. Peliaikojen hermoston herkistävä ottelukahvi siinä ajatuksia keskittävässä hetkessä kamojen pukukoppiin viennin ja alkulämpöjen välissä. Pitkiksi venyneet useamman kupin liikaa sisältäneet hotelli- tai urheiluopistoaamiaiset keskustelujen äidyttyä mielenkiintoisiksi. Aamuhämärissä teräskauhalla lämpöastiasta kaapaistu annos, joka kylmeni hetkessä jouduttuani laskemaan pakinkannen Pohjankankaan hankeen. Sormia ja sisuksia lämmittävä pahvimukillinen junnujen futismatsin kentänlaidalla.

Otsikkoon lisään lainausmerkit, koska asiantuntija tuskin myöntäisi minun arkijuomalleni oikean kahvin nimeä. Ei mitään Amazonin viidakkoeläimen suoliston läpi kulkeneista pavuista itse jauhettua ja italialaisella erikoislaitteella uutettua eliksiiriä. Sen sijaan tylsimmistä tylsintä marketin tarjouksesta neljä pakettia kympillä hamstrattua perusmerkkiä röpsöteltynä tylsimmistä tylsimmällä jokaisessa taviskodissa möllöttävällä keittimellä.

Ja kaiken lisäksi litkin kahvini aina tilaisuuden tullen ripauksella sokeria ja roimalla lorauksella rasvatonta maitoa vaikka oikeat miehet juovat omansa mustana ja väkevänä.

Puuro

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

1. Puuro

Meille 60-luvun lapsillehan puuro oli jotain, mitä piti syödä vaikkei olisi halunnutkaan. Silloin ei vielä tajunnut, että kyse saattoi olla myös hinnasta. Harmaata makua saattoi koettaa piristää sokerilla tai sitten voisilmällä, jonka makuun en koskaan oikein päässyt. Ja sitten aikanaan omassa taloudessa se ajatus keittelystä kattilassa pohjaanpalamisen peikko olkapään takana virnuilemassa.

Kunnes tulivat mikroaaltouunit.

Leseitä ja hiutaleita lautaselle, hanasta vettä päälle, viisi minuuttia mikrossa ja pling. Hetken odottelu (joka saattaa venyä kahteen tuntiin jos on uppoutunut töihinsä ja unohtaa koko puuron) ja syömään. Banaani viipaleina tai anopin omenasosetta, pikkukourallinen pähkinöitä ja tilkka maitoa.

Toimii myös lounaana, päivällisenä tai illallisena ja löytyy urheiluopistoilta ja hyvistä hotelleista, tosin hiukan suolaisen tuntuisena kun omaan ei tule lisättyä. Syödessä voi tuntea itsensä vähän hyveelliseksi ajatellen yleviä aatoksia terveellisyydestä, ekologisuudesta, edullisuudesta ja melkein kuin askeettisuudesta.

Ja jos omaa radionaaman, voi puurokuvilla korvata somen päivittäiset selfiet. Mielenkiintoisuus on suunnilleen samaa luokkaa.