Villa myrskyssä

Luulen, että Kyllikki Villan matkapäiväkirjoja eivät lue actionista pitävät ihmiset. Myrskyssä. Kolmas lokikirja oli tuttua settiä. Pientä kremppaa, hytin venttiilistä veti, stuertti ei muistanut tuoda kuumaa vettä ja kapteeni vaikutti epäsosiaaliselta, mutta loppujen lopuksi oli mukavaa.

Minä luin tämänkin.

Jotainhan näistä etsii ja saa. Mitä kertoo, että kohdat elämisestä laivalla luen tarkkaan ja maissa vietetyt osuudet lehteilen nopeammin.

Nimimerkillä "Närkästynyt kansalainen"

(Kuulemma) kuumana käyvä keskustelu Mechelininkadun katusuunnitelmasta tempaisi mukaansa etenkin kadunvarsipysäköinnin osalta. Kun taloudessa sattuu töölöläisillä kadunvarsilla yöpyvä auto olemaan.

Eilistä Twitter-keskustelua ekoherrasmies Martti Tulenheimon kanssa:

@mhilska: Kerro lisää? RT @tulenheimo: @Rakennusvirasto - - Nyt agendaa julkisuudessa hallitsee disinfo.

@tulenheimo: @mhilska @rakennusvirasto Puut kaadetaan ja uusia ei muka tule; pysäköinti muka vaikeutuu, vaikka Töölöön rakenteilla satoja hallipaikkoja.

@mhilska: En ole kuullutkaan, ettei uusia tulisi. Entä hallipaikkojen hinta verrattuna katu-? RT @tulenheimo: @rakennusvirasto Puut pysäköinti

@tulenheimo: @mhilska Hallipaikat valtavasti kalliimpia. Niitä ei rakenneta Meklun vuoksi, vaan koska kokoomus ja demarit halusivat lisää paikkoja.

@mhilska: @tulenheimo Käyttäjälle valtavasti kalliimpia? Eli myös kadunvarsipaikat erittäin tärkeitä edelleen #pysakointi

@tulenheimo: @mhilska (1/2) Ymmärsit väärin. Käyttäjä ei edelleenkään maksa senttiäkään enempää. Me muut subventoimme. Käyttäjä maksaa as.pys.tunnuksella

@tulenheimo: @mhilska (2/2) Kun hallipaikat valmistuvat, Töölössä tuhat paikkaa enemmän kuin nyt. Kun hallipaikkoja rakennetaan, katupaikkoja vähennetään

@mhilska: Oho? Tosiaankin uutta tietoa minulle, kiitos RT @tulenheimo: Käyttäjä maksaa as.pys.tunnuksella

@tulenheimo: @mhilska Nyt olin itse väärässä. Kysyin tästä ja @hannuoskala kertoi, että as.tunnuksella ei sitten saakaan pysäköidä.

@mhilska: Ironinen hymiö RT @tulenheimo: Nyt olin itse väärässä. Kysyin tästä ja @hannuoskala kertoi, että as.tunnuksella ei sitten saakaan pysäköidä.

@tulenheimo: @mhilska Miksi kaupunki antaa rakentaa halleja, joihin ei saa pysäköidä as.tunnuksella? Tulisi edes subventointikustannukset läpinäkyviksi.

@tulenheimo: @mhilska Entä ironinen hymiösi sille, että Töölön pysäköintihallissa on pian yli tuhat paikkaa? Eikö asukkaiden niitä juuri pitäisi käyttää?

@mhilska: @tulenheimo Ironinen hymiöni kohdistuu asukaspysäköijältä perittävään hintaan. Autoilu toki vähenee kun vain rikkaimmilla varaa #vihr

@tulenheimo: @mhilska Asukaspysäköinnin hinta vuodessa: Tukholma 984 €, Göteborg 900 €, Malmö 700 €, Helsinki 120 €. Ironiasi ei nyt aukene.

@mhilska: @tulenheimo Tuttuja lukuja, jotka eivät helpota ironista oloa yhtään. Muistatko, miten asukaspysäköinti Hgissä aikanaan aloitettiin?
- - -
Ja pieni spin-off Twitterissä aktivoituneen Rakennusviraston suuntaan suunnitelman yhden yksityiskohdan osalta:

@mhilska: @Rakennusvirasto @pekkasauri Mitä btw tarkoittaa "korvaavien pysäköintipaikkojen järjestäminen Hietaniemeen"? #meklu

@Rakennusvirasto: @mhilska @pekkasauri Tähän osaa tarkkaan vastata vain kaupunkisuunnitteluvirasto, jonka vallassa asia on.

@mhilska: @Rakennusvirasto Kyseessä ei tietenkään ole jo käytössä olevien paikkojen määritteleminen uudella tavalla? @pekkasauri #pahoittelensarkasmia

 @Rakennusvirasto: @mhilska @pekkasauri Voi olla, mutta tavoite on, että jos ne määritellään asukaspaikoiksi, asukkaiden asiat paranevat.
- - -
Itseänikin ihmetyttää, mikä pysäköintiasiassa kaltaistani pääosin kävellen, julkisilla ja (kesällä) fillarilla liikkuvaa kestävän kehityksen ja muiden hyvisjuttujen kannattajaa yhtäkkiä ärsyttää. No varmaankin havahtuminen siihen, että katalat vihreät kätyreineen koettavat kauniisti verhoilluin sanankääntein tehdä asumisestani nykyistäkin kalliimpaa. Nostetaan pysäköimisen hintaa roimasti, ja autoilu vähenee. Siis taviksilta, joilla siihen ei enää ole kantakaupungissa varaa.

(Aiheesta aiemmin: Naapuruushengessä)

Inhorealistina voisin tyytyä vain toteamaan, että selvä asetelma, ei siis äänestetä noita tyyppejä ja pilataan heidän maitonsa yöllä.

Yritys jonkinlaiseen älylliseen vilpittömyyteen itseä kohtaan pakottaa tietenkin yrittämään miettiä pidemmälle.

Esimerkiksi pyöräilyn ja autoilun muuttuvaa suhdetta Helsingissä sekä käsitystä maan arvosta ja käytöstä. Pitää yrittää lähiaikoina tekstiksi.

Facebookista löytyi samassa yhteydessä Mechelininkatu-suunnitelmaa puiva ryhmä, johon pääsee hakemalla. Mielenkiintoinen.

Valo

Suurin juttu sinä päivänä oli se kaikki valo, joka muutti asiat kevyemmiksi.

Lahden moottoritiellä liukuivat kuraiset autot halki maiseman, ja perillä kevättalvi tuoksui samalta kuin kerran Pohjankankaalla kun pilkkoi teltan ulkopuolella villapaitasillaan puita keitelläkseen kaminan päällä kaakaot.

Sen vuoden hiihtolomalla mies

Sen vuoden hiihtolomalla mies ei hiihtänyt, mutta luistimilla hän kaarteli.

Aamulla, kun tyhjän kaukalon jää odotti koskemattoman kiiltävänä ensimmäisiä piirtoja. Talitintit tilittivät puissa, ja horisontissa kaartelivat pöristen Tikkakosken oranssisiipiset Vinkat loputtomia harjoituskierroksiaan.

Tai illalla, kun lapsi huomasi tullessa, kuinka hienon kuvan talon piipusta tupruavan savun läpi erottuva kuu muodosti. Alakäden löysäksi jäänyt peukalo päästi liian monta laukausta lepattamaan, silti mailojen vaihtaminen päittäin pojan kanssa toimi kun komposiitin notkeaan varteen sai varastoitua voimaa. Maalin tolppiin ja yläputkeen osuvien kiekkojen kilahdus oli yhä kiehtova, etenkin jos osuma kääntyi rimasta alas verkkoon.

Päädyssä kaukalon ja metsän välissä lunta riitti nivusiin, mutta iskemäreikien perusteella löytyivät molemmat päätyverkon yli karanneet kiekot. Sitten oli kyllä istuttava vaihtopenkille tyhjentämään luistimista siellä narahteleva lumi.

Kengät taas jalassa mies ja poika istuivat hetken pukukopin penkillä, siinä hetkessä kun hikiset hiukset ovat jäykistyneet pipon alla harjaksiksi, kosteus on hiipinyt vaatteiden sisään ihoa myöten ja raukeus hiipii kipeytyviin lihaksiin. Ennen kuin luistimet pujotetaan mailoihin, mailat nostetaan olalle ja matka maantien vartta alkaa.

Perillä mies jatkoi suoraan saunaan, jossa löyly sai kylmästä punoittavan ihon pistelemään ennen kuin lämpö kehon eri osissa tasaantui.

Illallistortilloille mies levitti lujasti maustettua jauhelihaa, silputtua salaattia ja tomaattia, punasipulia, jalopenosuikaleita ja creme fraichea, kääri paketiksi ja haukkasi.

Hiihtolomalla.

Kasvavaa jännitettä vai samaa vanhaa?

Mietitytti tuo Suomen Kuvalehden susikapinajuttu.

Susijahti on jo kasvanut susia suuremmaksi kiistaksi, asukkaat muistuttavat. Kyse on pitkään kyteneestä katkeruudesta, joka on nyt purkautunut avoimeksi uhmaksi ja kansalaistottelemattomuudeksi. Juopa menestyjien ja sinnittelijöiden kesken on kasvanut syvemmäksi kuin ehkä koskaan itsenäisen Suomen historiassa.

Lainkuuliaisuus rapisee koska oikeusnormit eivät vastaa yhteisön yleistä oikeustajua. Esivallassa ja poliittisessa johdossa ei nähdä enää juuri mitään, mitä voisi kunnioittaa.

Kapinahenki kasvaa, koska ”meistä koskevista asioista päättävät ihmiset, jotka eivät tiedä meistä ja oloistamme mitään”, halsualaiset ja perholaiset sanovat.

Maakunnissa liikkuessani en ole kuullut susista puhuttavan, mutta Räytyän Esson baarissa ja korpisaunan lauteilla pienessä porukassa muuten kylläkin samaan sävyyn.

Onko semmoinen jonkinlainen päätöksenteossa ja virkakoneistossakin vähitellen yleistyvä kokoomusvihreä maailmankuva etääntymässä liian kauaksi liian monen suomalaisen näkemyksistä?

Vai onko loppujen lopuksi sittenkin kyse ihan siitä samasta Helsingin herrat perkele -jupinasta, jota on ollut aina?

Näin vähäisellä aineistolla en osaa sanoa. Epämääräisiä signaaleja ja käsitteitäkin.

Stalinin lehmät

Stalinin lehmät ei ollut Puhdistus, silti Oksasen teksti erinomaisen lukukelpoista jo silloin.

Nuoren naisen kehotuntemukset, syömiset, kemikaalit ja sukupuolielämä eivät ole kaltaiselleni ihan läheisin aihe luettavaksi. Varmaankin sattuneesta syystä. Mutta täyttivät tässä toki ruutunsa kansallisen ja sukupolvitrauman oireina.

Suomalaisilla Tali-Ihantala, virolaisilla metsäveljet. Ja sama suuri valtakunta ja sama suuri sota kaartumassa varjona monen sukupolven ylle. Verrattuna rennompiin leppoisampiin ruotsalaisiin, joilla kummatkin ovat ja olivat kauempana.

Neuvostosotilaiden viemä perhe, jonka tavaroita naapurit ovat jakamassa jo ennen kuin pöydälle jäänyt aamiainen on jäähtynyt. Kuin Savage continent ja ne [harvat] keskitysleiriltä palanneet, joilta ärtyneet naapurit kysyvät (silloin kun edes kysyvät), haluavatko nämä nyt sitten vielä tavaroitaankin takaisin. Samaa kokonaisuutta.

Aidan takana vihreämpi ruoho. Ja vaatimattomankin menneen muuttuminen nostalgiseksi ja tärkeäksi, etenkin jos välissä on vuosien lisäksi valtakunnanraja.

Miehet, viinalle ja sille persot. Ja naiset, omine maneereineen.

Paljon mielenkiintoisia elementtejä.

Lue lisää: Suvi Ahola: Nälkä, joka ei syömällä lähde

Kepeytyvää

Talven selän taittumisen huomaa yhtäkkiä Väinämöisenkadulla kun tintit tilittävät ja valoa tulvii. Eikä eilen ollut vielä viideltä iltapäivällä pimeää.

Soi nyt:

Snowing down in Helsinki
Streetcars crawl along

Broadcast: Pacific

Onnen maa

Jos oli Rock-Suomi hieno ohjelmasarja, en moiti isosti Iskelmä-Suomeakaan.

Viime jakson valokeilassa etenkin Katri Helena ja Paula Koivuniemi. Niin pitkän linjan veteraanit, että ehdin itsekin muistaa heidät nuoruuden rockin nolona kontrastina ja ihmetellä nyt uudesta laajemmasta näkökulmasta.

Missä kohdin taustalla soivan matkaradion äänivirta muuttui historiaksi ja nostalgiaksi?

Jakson äänet ja kuvat ehtivät herättää hyökynä tunteita ja assosiaatioita, ja juuri siinä iskelmän (Laajemmin musiikin? Taiteen?) voima lieneekin. Iskelmä vihjaa ja muistuttaa, mutta sisältö tulee kuulijan omien muistojen ja tunteiden pohjavirroista. Näppäilee, mutta kuulijassa ovat ne kieli ja kaikupohja, jotka jäävät soimaan ja värähtelemään.

Katri Helenan kirkkaasti helisevä ääni palauttaa nousemaan keltaisesta postibussista siihen pysäkille maitolaiturin viereen. Postiauto jyrisee tiehensä happaman tunkkaiselta tuoksuvassa soratien pölypilvessä, matkalaukku nostetaan vastaan tulleiden naistenpyörän tavaratelineelle ja astellaan tilatietä, jonka pyöränurien välissä heinät kasvavat. Tuolla päilyy järvi, linnut livertävät, lehmänkello kalahtaa laitumella ja tuuli suhisee rannan haavikossa.

Paula Koivuniemen olisi kai voinut valaista haastatteluun lempeämmän pehmeämmin, mutta ehkä tarkoitus olikin tuoda aikaulottuvuus mukaan. Aistillisuus on silti tallella eikä Paula Koivuniemi tietenkään ole vain Paula Koivuniemi vaan kaikki ne katsojan tai kuulijan muistojen naiset, joiden pitkiksi laitettujen tummien ripsien alta luoma katse sai sanat sekoamaan ja polvet notkahtamaan ja joiden nenänvarsi hymyillessä rypistyi yhtä somasti. Ja mustavalkoisissa nuoruudenkuvissaan ne kaikki tytöt, joita koulupoika tunnilla unohtui katselemaan käsi poskella niin että opettaja joutui puhuttelemaan kahdesti ennen kuin herätti takaisin todellisuuteen.

Ja vielä kuvitusjaksojen unenomainen Elovena-neito kesäniityn ja koivujen maisemassa, tuuli leyhyttämässä pitkiä hiuksia. Sellainen uni, johon herätessään haluaisi takaisin ja joka jättää sydänalaan lounaaseen asti jatkuva oudon haikeuden.

Kauniita ääniä, kuvia ja mielikuvia.

Onnen maa.

Faasi

Veden olomuodoista viheliäisin on sohjo.

Näinä päivinä jalkakäytävällä velloo nilkkaan asti vesiloskaa, joka ei valu katuojaan muttei motivoi auraajiakaan töihin. Sen kruunaa tietenkin jäinen pohja, joka saa askeleen lipsumaan joka suuntaan ja tuo mukaan jännittävän elementin.

Taivaalta tuiskii kastelurättejä, joiden jäljiltä hiukset kaipaavat kymmenen minuutin kävelyn jälkeen kylpypyyhettä.

Keliin sopiva vaatetus voisi olla huopavuoriset piikkipohjaiset kumisaappaat, märkäpuku ja sydvesti.

Kulmapotku lumisateessa

Ringissä

Yritin kuvailla Twitteriä vanhan liiton miehelle, joka ei sosiaalisista medioista innostu. Eivätkös siellä jyllää sellaiset nopeat nokkeluuksia keksivät tyypit, jollaisiin en itse kuulu, hän murahti.

Ei huono vertaus. Ihan kuin välituntien ringissä, jossa jätkät tapasivat seisoskella sanailemassa. Joku heittää jotain nokkelaa ja sylkäisee sivulle maahan, toinen pistää salamannopeasti vielä paremmaksi, kolmas maaliksi joutunut punastuu hetkeksi ja neljäs kuuntelee myhäillen ehtimättä itse mitään noin nopeaa.

Joku saa loistaa hetken, mutta huomenna kukaan ei enää muista, mitä puhuttiin.

Kuin jouluelokuvasta

Helsinkiä lähestyttäessä lumisade sakeni sakenemistaan. Suuria rättimäisiä hiutaleita, umpeen pyryävä maisema.

Aura-autojen keltaiset vilkut, kohdalla kuuluva kumea krruuummp.

Sturenkadulla lumi raapi auton pohjaa.

Hiljainen kaupunki.

Toisia aikoja

Eugene Esmonde on yksi sotahistoriaa lukiessa mieleen jääneistä henkilöistä.

Helmikuisena aamuna 1942 Esmond sai tiedon, että saksalaiset sotalaivat Scharnhorst, Gneisenau ja Prinz Eugen ovat purjehtimassa uskaliaasti Englannin kanaalin läpi Ranskan Brestistä kohti kotimaansa Wilhelmshavenia, ja niitä vastaan on iskettävä.

Eugene Esmonde johti kuuden kaksitasoisen Fairey Swordfish -torpedokoneensa lentueen kohti saksalaisaluksia vaikka kaikki tiesivät, että laivat ovat täynnä ilmatorjunta-aseistusta ja taivas vilisi niitä suojaavia saksalaisia Jagdgeschwader 2:n ja 26:n hävittäjiä. Onnistumisen mahdollisuudet olivat alusta asti minimaaliset, eikä matkaan lähteneistä kuudesta Swordfishistä palannut ainutkaan.

Esmonde jatkoi hyökkäystä senkin jälkeen kun IT-tykin osuma oli tuhonnut suuren osan puu-ja kangasrakenteisen koneen toisen puolen siivistä, ja kolmisen kilometriä ennen maalia FW 190 -hävittäjän tuli lähetti Esmonden koneen miehistöineen palavana mereen.

Kuuden koneen 18 miehestä viisi poimittiin merestä elävinä, ja heistä vain  yksi oli haavoittumaton. Pelastusliivin kannattelema Eugene Esmonden ruumis ajautui rantaan Thamesin suistossa seitsemän viikkoa myöhemmin. Hänelle myönnettiin kuoleman jälkeen Viktorian risti.

On the morning of Thursday, 12th February, 1942, Lieutenant-Commander Esmonde, in command of a Squadron of the Fleet Air Arm, was told that the German Battle-Cruisers 'Scharnhorst' and 'Gneisenau' and the Cruiser 'Prinz Eugen', strongly escorted by some thirty surface craft, were entering the Straits of Dover, and that his Squadron must attack before they reached the sand-banks North East of Calais. Lieutenant-Commander Esmonde knew well that his enterprise was desperate.
 
Soon after noon he and his squadron of six Swordfish set course for the Enemy, and after ten minutes flight were attacked by a strong force of Enemy fighters. Touch was lost with his fighter escort and in the action which followed all his aircraft were damaged. He flew on, cool and resolute, serenely challenging hopeless odds, to encounter the deadly fire of the Battle-Cruisers and their Escort, which shattered the port wing of his aircraft.
 
Undismayed, he led his Squadron on, straight through this inferno of fire, in steady flight towards their target. Almost at once he was shot down: but his Squadron went on to launch a gallant attack, in which at least one torpedo is believed to have struck the German Battle-Cruisers, and from which not one of the six aircraft returned.

 His high courage and splendid resolution will live in the traditions of the Royal Navy, and remain for many generations a fine and stirring memory.

Mitä tällaiset ihmiset ovat matkaan lähtiessään ajatelleet, ja mitä heidän teoistaan olisi ajateltava?

Arjen sitcom

Spontaanien verbaalitaitureiden seuraaminen on aina etuoikeus. Niin kuin eilen Vuosaaren metrossa ne kaksi vastapäistä nuorukaista toisen kertoessa toiselle, että aikoo lopettaa salilla käymisen.
- Sä et voi, oli toinen kauhistuvinaan säilyttäen pokkansa mestarillisesti.
- Ilman lihaksiahan me ei mitenkään saada muijia.

Käytävän toisella puolella pipopää luennoi kolmelle muulle siitä, kuinka monta prosenttia omaisuudestaan ihmisen tulee antaa pois, jottei olisi itsekäs.

Sinne ja takaisin

Otsikko on kulunut, mutta hyvä. Hobitit ymmärtävät.

Norwegianin koneiden sivuvakaajat on koristettu pohjoismaisin suurhenkilöin. Mennessä Carl Larsson ja Carl von Linné, palatessa jälkimmäinen uudelleen sekä Selma Lagerlöf.

Boeing 737-800 on maineeltaan lentokonetyypeistä luotetuimpia, muistelin.

Lentoattendantit jäävät nykyisin etäisemmiksi kun turvaohjeet tulevat videolta ja tarjoomuksetkin ovat maksullisia, jolloin he kolistelevat kärryineen käytävää ohi.

Bosse bor i Borås, tavattiin ruotsinopintojen alkuvuosina sanailla. Visiittini kaupunkiin toteutui vasta nyt. Huippu-urheilijoiden tapaan näin lentokentän, hotellin, hallin ja missin. Kahden tyylikkään pelaajattaren rinnalla poseeratessaan viime vuoden Miss Ruotsille jäi tällä kertaa toisen perintöprinsessan osa. Liekö Sanna suomalaista sukua, siirtolaisia on kaupunkilaisista kuulemma kymmenen prosenttia.

Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, ilmestyi kiltti harmaahapsinen järjestäjäin edustaja sanomaan. Oli porkkanalaatikkoakin. Paikallinen laulajatar kajautti Maamme-laulun neljä kertaa, kolmannessa unohtui vähiten sanoja.

Paluumatkalla tarjoiltiin käänteentekevää tilastodataa maaotteluista, ja senkin mukaan teksteissä kehumamme pelaajat olivat suoriutuneet hyvin.

Arlandan Sky Cityssä kelpasi ihailla, miten (laimeiksi?) brändit on logoja, värejä ja nimiä myöten hiottu. Caffe Molinari tavoitteli mukikuvituksessaan semi-ironisen leikillisen jännittävää vaarallisuutta ja tarjoili isoja laskiaispullia. Yritys ajatella Frank Nittiä syömässä ruotsalaista laskiaispullaa kermanokare nenänpäässä johti hämmennykseen.

Harmaiden pilvien alla värjöttelevällä Vantaalla seurue hajosi Tampereelle ja eri puolille Helsinkiä. Huomasin sveitsiläislinkkarin unohtuneen kiinni avainnippuun, joka oli läpäissyt neljä turvatarkastusta ilman kommentteja.

Iltapäivällä päivien pitenemisen huomasi jo.