Magneettirekka

Kun on kyennyt kolme kuukautta nukkumaan vain kyljellään, ajatuskin 20 minuutista selinmakuulla nostaa hien pintaan. Muutama kotona tehty ennakkoharjoituskaan ei näkymiä parantanut.

Mutta alle normiannos parasetamolia ja yliannos ibuprofeenia ja tulta päin. Jospa tilanteen adrenaliini kantaisi loput.

Ilmoittauduin kellarissa kolmiosairaalan uumenissa, mutta hoitaja lähti samantien saattamaan käytäviä, hissejä ja toisia käytäviä myöten toiseen aulaan. Kävelin kumarassa kuin rollaattorivanhus, ilman ajopeliä vain. Sairaalassa se tuntui vähemmän kiusalliselta kuin kadulla. Ulkopuolella valkoinen rekan perävaunu kyljessään sanat HUS Kuvantaminen.

Allekirjoitin vakuutuksen, ettei kehossani ole kranaatinsirpaleita tai muuta metallia. Hoitajaa ei huoleni asennosta juuri liikuttanut, pari tukea sentään jalkojen alle ja polvia koukkuun, mikä helpottaa hiukan. Sitten hälytysnappi rinnan päälle, kuulokkeet korville ja jalat edellä uuniin.

Rahisevista luureista kuului radiota sen verran, että kappaleen melkein tunnisti ja että nyt ilmeisesti puhutaan. Kone huusi, surisi, piti taukoja, myllytti, taukosi ja alkoi taas. TAO TAO TAO TAO TAO TAO ja kohta se olikin OTA OTA OTA OTA OTA OTA OTA. Kipuaallot oikeassa kintussa hyökyivät sekunti sekunnilta korkeampina, mutta työnsin käsillä yläkroppaa ja samalla rankaa pidemmäksi. Hengittelin karmiininpunaista särkyä ulos itsestäni ilmastoinnin hajotettavaksi.

Ainakin kaksi biisiä jo mennyt ja sen verran puhetta että ainakin puolivälissä, ehdin miettiä kun laveri jo alkoi liukua ulos laitteesta. Hyvät kuvat, hoitaja vakuutti kun kysyin, olinko saanut oltua tarpeeksi liikkumaton.

Matkalla sairaalan taksitolpalle puolen tusinaa kyykkytaukoa.

Vielä iltayöstäkin tiesi olleensa.