Kun ammoinen koulukaverini K intoilee verkossa tuotteesta tai yrityksestä, mietin ensimmäiseksi, mahtaako kyseessä tälläkin kertaa aivan sattumoisin olla hänen PR-toimistonsa asiakas.
Somessa ilmiö korostuu: on aina vain vaikeampaa löytää vilpittömän aitoa innostusta siellä, missä kehutaan markkinointimielessä itseä, omaa työnantajaa tai tuttua tai tämän firmaa I'll scratch your back and you'll scratch mine -periaatteella.
Itsekin olen totta kai osa samaa ilmiötä. Vaikka innostukseni aihe onkin uuttunut kitukasvuiseksi leipäpuuksi, huomaan miettiväni, olenko tosiaan näin innoissani vai lisäsinkö tuon huutomerkin perään leipäpappina.
Kun katsoo vanhoja elokuvia tai dokumentteja Yhdysvalloista, tajuaa, että olemme vain tulleet kymmeniä vuosia perässä. Siellä kaikki on ollut jo ainakin 150 vuotta käärmeöljyä ja parrakasta naista, P.T. Barnumia ja markkinointia, johon on sisäänrakennettuna silmänisku, yhteinen tieto, että tämä on vain mainospuhetta.
Paul Mazurskyn ohjaamassa Moscow on the Hudsonissa Robin Williamsin näyttelemä loikkari Vladimir Ivanoff oli amerikankarnevaalin keskellä ihmeissään: kuinka juuri tuon pienen myyntikärryn hot dogit sattuivatkin olemaan best in New York.
Elokuvan lopussa, jos enää muistan, Saveli Kramarovin näyttelemä ennen Ivanoffia vahtinut entinen KGB-mies myy kärrystä hot dogeja ja on jo oppinut ilmoittamaan niiden olevan best in New York.
Voi olla, että pidin siitä entisestä viattomasta ja virallisesta Suomesta enemmän mutten ole varma. Tässäkin menossa on oma hauskuutensa.
Ei sillä, että mielipiteeni (siinäkään) asiassa mitään painaisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti