Ennalta vain YouTube-väläyksistä ja meemikuvista tuttu Anchorman: The Legend of Ron Burgundy. Yllättävän hauska, etenkin kun itse muistaa, millaista 70-luvulla oli.
Yle Teemalla eilen studiomuusikoista kertova Wrecking Crew. ADHD-leikatuista jaksoista huolimatta mielenkiintoinen, enpä itsekään olisi tiennyt, kuinka pieni joukko huippuja on soittanut niin loputtomalla listalla menestyslevyjä. Ja että erinäiset menestyneetkään ryhmät eivät soittaneet levyillään itse koska saatavilla oli niin paljon taitavampia. Tienasin parhaina vuosina enemmän kuin presidentti, basistitar muisteli, ja vientiä taisi parhailla ollakin. Mutta ei ilman vaivannäköä. Muistelut siitä, kuinka loputtoman määrän harjoittelua, alku-uran paskakeikkoja ja työtunteja nousu eliittiin vaati, olivat valaisevia. Ja myös tuhkimotarinan loppu kun studiolle aikanaan ilmestyivät uudet bändit, jotka halusivat soittaa levynsä itse.
Mutta on Amerikassa tehty loputon määrä hienoa musiikkia. Ohjelman jälkeen vielä etsittävä YouTubesta kappaleita, joita ohjelmassa korviin osui.
Yhden tunnin voi aina käyttää kertaamalla YouTubesta Saksan pelien kohokohdat kesän 2014 voitokkaista MM-kisoista. Äkkiä ennen kuin tekijänoikeuspoliisi poistaa pätkän verkosta. Mainion selkeää selostajasaksaa, sitäpaitsi.
Ja päälle sälää kuten Yle Areenan Hercule Poirot -jaksoja, niitä lyhyempiä, ja Netflixistä Frendejä. Kuinka nuoria ja söpöjä Monica, Rachel ja Phoebs aikanaan olivatkaan. Ja kuinka hiottua tuotanto dialogin lohkaisuineen ja ajoituksineen. Ei Frasierin luokkaa mutta nuorten aikuisten tasolle sovitettuna.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
mika
kumma juttu: vaikka tämä kuudesta manhattanilla asuvasta ystävyksestä tehty sarja ehti pyöriä maikkarilla lähes kahdeksan vuotta, en koskaan katsonut yhtäkään osaa. löysin sarjan paljon, paljon myöhemmin, eli vasta nyt netflixin kautta. karsastan rachelin yhden ilmeen naamanvääntöä*) ja symppaan monicaa.
yleisesti otaen otan monet sarjojen juonissa tapahtuvat takaiskut raskaasti, koska helmasyntini on kuvitella onnellisia loppuja, jatkaa siitä mihin fiktio jää. siis vähän niin kuin että kyllä scarlett ja rhett varmasti vielä löytävät toisensa.
senkö takia esimerkiksi sopranosin loppu ahdistaa minua niin kovasti. mutta ehkä ei ole mitään järkeä kysyä, jatkuiko tonyn elämä mustan ruudun jälkeen, koska kun sarja loppuu, ei enää ole tony sopranoa, ei elävää, ei kuollutta.
nyt on menossa uusintakatselussa ally mc beal. sarjan lievästi omituinen oikeuskäytäntö kiinnostaa. oikastihan asianajajan työ on yksinäistä työtä, mutta minua kyllä houkuttaisi soveltaa noita ally mcbealin oppeja oikeussalissa.
*) http://www.vulture.com/2016/02/watch-vanessa-bayers-spot-on-rachel-green.html
meri
Harmi, että tuo vulture.comin video ei suostunut aukeamaan suomalaisesta IP:stä, mutta arvaan. Rachelissa on prinsessamaisuudessaan jotain ärsyttävää, Monicassa pedanttisuudessaan hellyttävää, Phoeben hulluudessa samaan aikaan pelottavaa ja ihastuttavaa. Mutta filmitähtiä toki kaikki, on kalibroitava.
Amerikkalaisilla on halu ja taito nivoa maailman moraaliset dilemmat TV-sajojen oikeusjuttuihin, kirjoitti joku ammoin Rooman sheriffistä.
Pakko myöntää, että vahvimmin Ally McBealin tuotantokausista jäi mieleen kohtaus, jossa Ally ja Lucy Liun esittämä Ling pussasivat. Mikä teema muuten käytettiin aikanaan etevästi myös Frendien asunnonvaihtojaksossa.
mika
ally mcbealissa on naiseuden lisäksi myös selviämisen kääntöpuolia. ne tietenkin kiinnostavat. toisaalta siinä liikutaan aika armeliaassa pehmomaailmassa. akuutti kunkin jakson ongelma ratkeaa onnellisesti, mutta allyn yleinen huolestuminen ei kyllä ikinä hellitä. kokonaisuudessa on jotain englantilaisen viimeisteltyä, henkilöissä jopa jonkinlaista monipohjaisuuttakin.
frendeissä ja allyssa on yhteistä perusarvoilla leikkiminen, mutta niitä ei kovin rankasti irvitä. tuntuu olevan niin, että jos todella halutaan möyhentää arvoilmastoa, se on tehtävä simpson-tyyppisten animaatioiden kautta.
meri
Lähetä kommentti