No shit, Sherlock.
Omana varusmiesaikana meitä kiinnosti jo alokkaina, ketkä lähtisivät ensimmäisinä jos tilanne tulisi. Sotajoukkue varmaan ensin ja sitten viimeksi reserviin kotiutuneet, arvioivat tuvassa rupattelemassa piipahtaneet alikersantit.
En oikein hahmota, mistä kohu. Ei kai siellä pelkkää petaamista opettelemassa olla.
HS:n taannoinen jutu "Ampuisinko ihmisen" oli ihan mielenkiintoinen vaikka toki maan valtalehdelle ominaiseen hyi, pyssy -sävyyn kirjoitettu.
Toimittajan
Suoritin varusmiespalvelukseni Sodankylässä syksyllä 2004.
Minusta koulutettiin ohjusjoukkueen taistelulähetti. Kenttäkelpoisuudekseni merkittiin ”hyvä”, vaikka opin hädin tuskin käyttämään tärkeintä työkaluani, jumppakuutioksi kutsuttua kenttäradio LV 217:ää.
Sodassa olisin varmaan väännellyt radioni nappeja holtittomasti, eksynyt metsään viestiä viedessäni ja tulittanut sarjoja taivaalle silmät kiinni.
kuulostaa hiukan kärjistäen tulevalle HS:n toimittajalle sopivalta esitykseltä. Itsekin olin toki kaukana maanpuolustuksen tukipilarista mutta aika paljon enemmän olisin jopa minä koulutuksen jäljiltä osannut.
Ja toisin kuin toimittaja, me kyllä pohdimme jo silloin, mihin mahtaisimme tosipaikassa pystyä.
2 kommenttia:
Ja eikös se pinkan tekeminenkin olla lopettamassa? Miten sen jälkeen ratkaistaan tasan menneet sodat?
Ainakin meillä päin oli tapana sanoa, että ei sodassakaan saa ihmisiä ampua; vihollisia vaan.
Kyllähän jokainen kiväärillä lajitoveriltaan saa hengen pois kun tarpeeksi tiukka paikka tulee. Harvempi sen oppii hyvin tekemään ja vielä harvempi niin ettei tule jälkeenpäin uniin.
Näin.
Lisäyksenä, että veikkaan, että suuri osa ei saa siinä tarpeeksi tiukassakaan paikassa. Silloin ilkeämpi jää henkiin tai ainakin päättää, miten jatketaan.
Pystyisinkö itse, jos sellaista teoreettista mahdollisuutta ajatellaan, laillisen käskyn nojalla ampumaan tai räjäyttämään tai polttamaan elävältä ihmisiä? Siitä lähdetään, että kyllä, vaikka kovasti vastenmieliseltä ajatus tuntuu.
Tai ei siis ihmisiä mutta vhollisia.
Lähetä kommentti