Twitter ja Facebook eivät ole keskustelualustoina maailmanluokkaa, mutta juuri niistä on tänä kesänä löytynyt mielenkiintoisia urheiluaiheisia vääntöjä.
Miten Suomi nousisi maailman huipulle jalkapallossa, on yksi kestoaihe. Tai olisiko joukkuepalloilijoiden opiskeltava pelaamista vai pelaamisen erillisiä osia. Tai onko oman suosikkijoukkueen voiton toivomisessa mitään mieltä kun paras joka tapauksessa lopulta voittaa.
Keskustelujen alustajat tapaavat olla alallaan eteviä, ja heidän kanssaan on helppo olla pääteemasta samaa mieltä. Pääteemojen sivussa nousee kuitenkin esiin mielenkiintoisia oletuksia, joihin tarttuminen tuottaa kelpo keskustelusäikeitä tai sitten ei.
Urheilukeskustelujen vakituinen peruslähtökohta on, että kulloinkin käsiteltävä laji ja urheilu yleensäkin on tärkeä asia, joka ansaitsisi nykyistä enemmän resursseja. Sen pilarin kyseenalaistaminen tuntuu yleensä johtavan vaivautuneeseen hiljaisuuteen.
Pari aamun "lehteä" näyttää siteeraavan eilen Twitteristä bongaamaani blogimerkintää, jossa urheilija valittaa vaikeuksiaan. Nimi oli täysin vieras, mutta Google paljasti hänen olevan meneillään olevissa olympialaisissa alakanttiin menestynyt kotimainen painonnostajatar. Harjoittelu oli kovaa, rahaa tarjolla niukasti ja kansan palaute matalamielistä, (tämäkin) urheilija harmitteli.
Koska minäkään en ollut tästä urheilijasta koskaan edes kuullut, voinen lohduttaa, että ainakaan koko kansan hampaissa hän ei ole. Mutta sitä, miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa hänen satsauksensa huippu-urheiluun, en tältä istumalta osaa itselleni perustella.
Olympialaisissa pahasti epäonnistunut suomalainen keihäänheittäjätär puolestaan tuskailee näin:
Tulee aina tällaiset peruskysymykset mieleen, että mitä mä teen elämälleni ja onko tässä mitään järkeä. Ja mitä muuta mä tekisin, jos en urheilisi?
Käymme kohti otsikkoonkin nostamaani perimmäistä kysymystä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti