Viime viikonloppuna kolmessa illassa näytetty leffatrilogia ei voinut tietenkään olla aivan tekstin tasoa mutta yllättävän hyvä. Ja oikeastaan kaikki henkilöt vastasivat mielikuviani.
Gandalf suosikkinani, tietenkin, kuten kaikki eleettömän harmaapartaiset enemmän viisauteen kuin väkivaltaan luottavat velhot. Rosoisen majesteettinen Aragorn. Puolituiset, jotka eivät luiskahtaneet komiikan puolelle. Arwen, jollainen saadaan kun valmiiksi kauniin näyttelijättären kasvot etevästi softataan ja valaistaan. (Toki kirjassa haltiakuningatar Galadriel on se, jonka kaikkinainen ihanuus saa Frodon sanattomaksi ja Gimlin kyyneliin.)
No, Klonkku oli hiukan liian piirroshahmomainen, Frodolla riivatun silmät ja Elrond muistutti liikaa erästä tietämääni henkilöä.
Suurimpana miinuksena tietenkin taas kerran ylipitkiksi venytetyt suurtaistelut.
Mutta oli käytävä uuteen lukukertaan, ja koska samaan virtaan ei voi pudota kahdesti, on kirjakin joka kerta hiukan eri. Hautakerot ja balrogin kohtaaminen eivät nyt tuntuneet ihan niin vaikuttavilta kuin ensimmäisellä kerralla.
2 kommenttia:
mika
luin trilogiaa pojalleni lomamatkoilla. se valloitti monta rintamaa yhtä aikaa: toimi seikkailuna ahmimisikäiselle, fantasiana nuorelle ja allegoriana aikuiselle. ehkä aikuisuus ja lapsuus eivät sittenkään ole niin kaukana toisistaan?
muistan kyllä kuulleeni, että kirjailija itse oli erityisen kiusaantunut siitä, että 60-luvun happopäähipit etsivät - ja jopa löysivät - hänen teoksistaan maailmanselityksiä ja elämänohjeita. noh, ehkä sekin vain osoittaa, miten monin tavoin tolkienia voidaan tulkita.
meri
Esipuheessa taisikin olla, että tarina ei ole allegoria esimerkiksi toisesta maailmansodasta. Toki ikuisten ja toistuvien tarinoiden elementtejä on mukana riittämiin.
Lähetä kommentti