Keskeneräisiä ajatuksia (juniori)urheilusta

Erinäisissä verkon keskusteluketjuissa surffaillessa muotoutuneita keskeneräisiä jäsennyksiä:

Sen, jatkaako juniori jonkin lajin harrastamista, ratkaisee jatkuva punninta, jossa vastakkain ovat harrastamisesta saatavat välittömät ja mahdollisesti tulevat hyödyt sekä toisaalta harrastukseen panostettavat resurssit.

(Sama taitaa toki päteä kaikkeen inhimilliseen toimintaan.)

"Tulopuolta" yhdessä vaakakupissa

+ itse harrastamisen esimerkiksi harjoituksissa tuottama välitön ilo ja tyydytys
+ kilpailemisen tuottama ilo ja tyydytys (kuten peliaika otteluissa)
+ mahdolliseen omaan (osin myös joukkueen) tulevaan menestykseen liittyvät odotukset ja usko
+ sosiaaliset siteet (kaverit, myönteinen ilmapiiri)
+ ulkoiset kannustimet: kehut, palkinnot, sosiaalisen statuksen nousu
+ epämääräisempi: lajin merkitys yksilölle (tunne, että saa / täytyy / kuuluu olla mukana lajissa?)

"Menopuolta" toisessa vaakakupissa

- käytetty aika ("vaihtoehtoiskustannus" kasvaa iän myötä elämän mutkistuessa: koulu, (kesä)työt, "tytöt ja mopot")
- koettu fyysinen epämukavuus ja vaiva ("hiki", esimerkiksi raskas oheisharjoittelu)
- koettu henkinen epämukavuus (kova palaute, sosiaalisten siteiden puuttuminen tai kielteisyys tai jopa kiusaaminen)
- taloudelliset kustannukset välillisesti eli vanhempien kautta

Kun esimerkiksi pohditaan, "pitäisikö harjoituksissa olla kivaa", vastaus riippunee siitä, kuinka paljon toisessa vaakakupissa on painottamassa "kivaa" tai "epäkivaa".

Selkeästi eri suuntiin käyrät lähtevät ainakin, kun tosissaan kilpaillut harrastaja toteaa, ettei ole (enää) pyrkimässä lajinsa huipulle. Vaikkei hän välttämättä lopettaisi, kasvaa "kustannusten" painoarvo ison punnuksen kadottua sieltä toisesta vaakakupista. Jossain vaiheessa harrastaja saattaa toki löytää sinne uuden punnuksen itsensä haastamisesta ja kehittämisestä, mikä taas motivoi satsaamaan enemmän ja uudelleen.