Yöt pommittajavirrassa

Mies maassa hoiti osuutensa jälleen erinomaisesti. Wilken ei tarvinnut tehdä mitään suurempia suuntakorjauksia kun maali tuli koneen tutkaan. Hän johti minut lähemmäksi ja lähemmäksi. Vielä viisisataa metriä. Wilke antoi jatkuvasti etäisyyksiä, en nähnyt sitten yhtään mitään. Ja kuitenkin pommittajan täytyi olla suoraan edessä, sillä sen potkuripyörteet olivat selvästi havaittavissa Messerschmittimme ohjaimissa. Se saattoi olla vain nelimoottorinen. Kun Wilke ilmoitti 150 metriä, ilmaantui hitaasti ja kammottavasti jättiläismäinen hahmo harmaasta pimeydestä, sen sivuilla tykytti kaksi paria sinertäviä liekkejä. Siinä se oli... Ja olin niin sen takana, että näin suoraan sen kahden moottorin pakoputkiin. Minun oli hyökättävä heti tai irtaannuttava heti. Epäröimättä pistin pitkän sarjan kaikista aseista menemään, jolloin pommittaja hajosi kappaleiksi valtavalla räjähdyksellä. Paremminkin vaistomaisesti kuin harkiten vedin koneen oikealle ja näin silmäkulmastani suuren hylynkappaleen lentävän vasemmalta ohitsemme. Se meni hiuksen leveyden verran ohi ja katosi kuten pommittajan muutkin osat ympäröivään pilveen. Jo pari sekuntia myöhemmin näytti siltä, että tätä helvettiä 5 100 metrin korkeudessa klo 02.20 ei olisi koskaan ollutkaan.Ympärillämme vain harmaa hajavalo, jonka läpi haimme tiemme St. Trondiin. Myöhemmin ilmoitettiin Lancasterin romujen iskeytyneen maahan noin 30 kilometriä länteen Malmedysta. Yhdeksäs onnistumisemme.

Paul Zornerin muistelmat lapsuudesta Sleesiassa neuvostoliittolaiselle vankileirille ovat kuin kenen tahansa menestyneen sotilaan, mutta omien ja vihollisen menetysten vertailu antaa (kenties jälkiviisaan makuisenkin) lisämausteen. Sitä ovat samalla pudotusten alaviitteet, kuten yllä kuvatun tapauksen kohdalla:

Ilmeisesti 103. laivueen Lancaster, tunnus ZN-B, jonka englantilais - kanadalais - australialainen miehistö on haudattu Heverleen sotilashautausmaalle.

Paul Zorner arvioi liipasimenpainallustensa surmanneen yhteensä ehkä 350 nuorta miestä, putoavasta pommikoneesta selvisi harva ulos. Jouluaattoyönä 1942 Zorner pudottaa kolme Berliiniä pommittanutta Lancasteria palatakseen aamulla tuoreen vaimonsa viereen. Vaimo muistuttaa, että niidenkin miehistöjä odottaa nyt Englannissa joku lahjoineen turhaan joulunviettoon.

Toisella puolen ovat saksalaiset siviiliuhrit, jotka ilmamarsalkka Arthur Harrisin ajamat liittoutuneiden terroripommitukset tuottivat.

Kirjan kuvasivuilla makaaberi otos yhdestä pommitusten uhrista: rinnan korkeudelta katkenneesta mustuneesta torsosta erottaa käsien tyngät ja löysänä roikkuvan nahan, räjähtäneestä päästä suun, nenän ja kai silmät. Kuvatekstissä toki muistutetaan, ettei kuvassa ole mitään sellaista, mitä Kolmas Valtakunta ei olisi tehnyt yhtä perusteellisesti tai vielä enemmänkin, jos sen voimavarat vain olisivat riittäneet. Seuraavalla aukeamalla maahansyöksyneen pommikoneen hylky: yläampujan hiiltyneet jäännökset pleksikuomu tulipalon kuumuudessa päälleen sulaneena.

Sotilasteknisesti yöhävittäjätoiminta kai oli askel kohti nykymuotoista sotilasilmailua. Mittarilento, hävittäjiä maasta ohjaava taistelunjohtaja, maalien etsintä loppuvaiheessa koneen oman tutkan avulla.