Mitä luulet, kysyttiin minulta kansallislaulujen soidessa. Harvinaisen vaikea sanoa, 0-10 tai 10-0 tai jotain siltä väliltä, nyt on kaikki mahdollista, kaartelin. Kymmenessä minuutissa 0-3 ja 60 minuutissa 8-5 kuvasti dilemmaa, ja kyllä mitali maistui, vaikka jotkut etäämmältä muuta yrittävätkin väittää.
Tähdistöpakki haki kaverien avustuksella englanninkielisiä sanoja sveitsiläisten haastattelussa ja luopui signeeratuista pelisukistaan salaperäiselle vaalealle kaunottarelle varmistettuaan ensin koutsilta, että saa antaa.
Pienessä pizzeriassa tuli taustojen pöytään yksinkertaisuuden nimissä kahdeksan kertaa numero 76 ja oli mehevä. Lisäsin chilikastiketta fiksun hillitysti.
Paluumatkalla ojentauduin bussin toisessa rivissä ja suljin silmät. Lasin takana vilisi pimenevä Autobahn, musiikki soi kovalla, vatsa oli täynnä pizzaa ja takana hyväntuuliset MM-mitalistit pelasivat turnausta uudelleen ja tenttailivat toisiltaan ensi kauden kuvioitaan.
Touhua läheltä katsoneena kommentit palstoilla kotomaassa tuntuvat olevan jotenkin niin eri maailmasta. Tukholman syndroomaa tietenkin, mutta myös eri perspektiivi.
Viikkoon on mahtunut paljon hienoja pohdintoja urheilusta, kasvatuksesta, oppimisesta, urheilijaksi kasvamisesta ja ihmisenä olemisesta. Miten maalataan täydellinen taulu, kysyi oppilas mestarilta zen-tarinassa. Yksinkertaisesti, vastasi mestari. Elät vain täydellistä elämää ja maalaat niin kuin luonnollisesti tulee.
Hienoja fiksuja poikia mutta paljon myös vielä elämässä oppimista, sanoi valmentaja osuvasti.
Urheilun tarkoitus on täydellistyminen ihmisenä, sanoi viisaasti toinen valmentaja taannoin vaikka siitä keskustelusta (toimeksiannon mukaisesti) lehteen vähemmän tärkeitä asioita kirjoitinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti