Liikenne jyrisi Pitkänsillan yli. Siinä oli kirjava jono kaikenlaisia moottorieläimiä. Tuli liikennelaitoksen sudenkorennon kaltainen sininen bussi jättiläiskokoinen lasipää puhkuen. Tuli ennen sotia tehty maaseutubussi pitkä nokka natisten, se oli kai matkalla Malmille tai Rekolaan, oikea rämisevä raato, pellit vaan läiskyivät. Tuli Esson koreanpunainen tankkiauto. Ja Ruduksen hiekka-auto jolla oli sudenkita. Valtavat kuorma-autot paiskoivat tonnien painonsa katukiviin, pitkäeväiset amerikkalaiset dollarihymyt hyväilivät ilmaa virtaviivoillaan. Pitkäsilta ei enää tehnyt täyttä oikeutta nimelleen. Se oli vain lyhyt muhkea graniittisilta joka meni likaisen kaupunginlahden yli. Mutta se oli portti kolmeen kaupunginosaan, Hakaniemeen, Kallioon, Sörnäisiin.
Totta se on, Kjell Westö ei ollutkaan ensimmäinen kirjailija, joka kuvaili kaupunkiani kjellwestömäisesti. Ainakin Anders Cleve kirjoitti siitä yhtä tarkkasilmäisen hellästi jo 50-luvulla. Paikat ja ihmiset olivat samoja mutta jotenkin rujompia, paljaampia.
Saarikosken suomentama Katukiviä (Gatstenar) löytyi kirjaston tietokannasta, ja tilaus toi sen Töölöön. Talonmiehen muistaisin lukeneeni ennenkin, mutta missä, mistä?
Hän katsoi satamaan päin. Kirkkaansinisessä kevätyössä se säteili kun kaunis hevosenkengänmuotoinen timanttikoru. Tuolla alhaalla olivat valonheittäjät ja kaikki eriväriset valot, siellä olivat pimeät laivat käryineen laitureissa, nostokurkien uhkaavien teräsrakennelmien alla. Vedestä höyrysi hiljaa väkevänsinisiä ja kirkkaansinipunaisia vivahteita. heinäsorsa liukui ulos kolera-altaasta, kaksi hopeajuovaa värähti nopeasti opaalinsinisissä pinnoissa. Kaikki oli pehmeästi liukuvaa tässä salaperäisessä yössä, kaikki oli hiljaista, ahdistavaa tuskaa. Kaikki näkymätöntä syntymistä ja äänettömiä muutoksia.
Useampikin Kjell Westö ja Anders Cleve saisi tästä kaupungista vielä kirjoittaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti