Eilinen Isien sota, jossa kranaatinsirpaleesta päävamman saanut isä sai sodan jälkeen raivohulluus- ja epilepsiakohtauksia kunnes päätyi suljetulle osastolle. Perheen loppuun uupunut äiti lopulta kosken partaalla valmiina heittämään lapset edeltä ja hyppäämään itse perässä (Ja meillä on mielestämme välillä vaikeaa). Silloisen lapsen traumat purkautumassa pintaan nyt 2000-luvulla.
Taannoinen Suomen historian myytit: Suomalainen sotilas, jossa sympaattisen oloinen TV-juontajatar tutki isoisäpuolensa jälkiä. Isoisäpuolensa, joka vanhana alkoi yhtäkkiä nähdä jatkuvia painajaisia sodasta ja muuttui luonteeltaan synkäksi ja ilkeäksi.
Sotahistorioitsija en ole enkä psykologi, mutta monenmaalaisten mukaan joutuneiden muisteloita ahkerasti lukiessani käsitykseksi on vahvistunut, että normaali ihminen ei palaa sodasta enää normaalina. Elää hengenvaarassa, nähdä kaverien kuolevan viereltä ja ehkä tappaa itse. Kaikesta päätellen semmoinen särkee ihmisen jollei jo sirpale tai luoti.
Myytti suomalaisesta sotilaasta. Ehkä Riitaoja on Koskelan, Lehdon ja Rahikaisen rinnalla sittenkin tärkeämpi hahmo kuin on tajuttukaan.
Harkitsevan leppoisan jämäkässä isoisässä en tosin lapsena huomannut mitään rikkinäistä, mutta en tiedä, oliko hän tyyppitapaus. Perusteellinen humala ja sitten maata jälleenrakentamaan, ei siinä ehtinyt surra, karskeili joku muu jossain. Mutta M:n isoisä, rintamamies hänkin, oli viina, kirves ja perhe -osastoa. Ja P, kertoi L, ryyppäsi aina, ja ryypättyään aina itki niitä sotakokemuksiaan.
Voisi kuvitella sodan arpien näkyvän jotenkin jokusen miespolven ajan. Mitenköhän Puolassa, Neuvostoliitossa, Saksassa, joissa viime sodan kauhut olivat vielä suuremmat?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti