Nopea vastustaja ehätti askeleen edelle ja päätti läpiajon tyylikkääseen voittomaaliin. Tuossa tilanteessa pitää rapata jalat alta ja vaikka ottaa se kortti, kuului ärtyneesti sivummalta.
Ikiaikainen dilemma.
Kotimatkalla sanoin juniorille, että minun mielestäni karkaamassa olevaa vastustajaa ahdistetaan loppuun asti ja yritetään taklata ja tarvittaessa liukua pallo pois, mutta sääntöjen puitteissa. Jos siitä huolimatta tekee maalin niin sitten tekee.
Pohjustankohan tällaisilla puheilla ongelmia elämään, jossa keinoja kaihtamattomat tallovat jalkoihinsa ja rynnivät ohi?
Luokkien välinen ottelu Bolliksella Jäähallin varjossa kesän kynnyksellä 1981 tai 1982. Pelaan laitapakkina itseäni nopeampaa O:ta vastaan. Kerran toisensa jälkeen O on karata, ja kerran toisensa jälkeen niitän hänet nurmeen viikatetaklauksella, jollaisesta nykyjalkapallossa nousee suora punainen. Ruohonkorsia sylkevä O nousee tantereesta aina vain vihaisempana ja vihaisempana ei-oikean-erotuomarin näyttäessä vain vapaapotkua. Virnistän, isken silmää ja siirryn peittämään vaparia.
Ottelun tulosta en muista, dilemman vain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Yksi mielikysymyksiäni josta jaksaisin kyllä selostaa useammankin calvadoksen ajan.
Lyhyesti: olen yrittänyt opettaa kuin sinä, vaikka se mitä oikeasti ajattelen ei ehkä ole ihan sama asia. Tai ollenkaan.
Enkä aina ole onnistunut edes noin opettamaan. Kaksi kertaa tulee mieleen, kerta per ipana, ja vaikka peli siitä vähän tasaantuikin ei asiasta mitenkään erikoisen ylpeä olo jäänyt.
Niinpä. Tätä kehittelemällä ja pyörittelemällä aukeaa yhä uusia luukkuja.
Ongelman vaikeudesta kertoo, että itsekin jouduin ennen suuni avaamista koko tovin pohtimaan, mitä mieltä oikeastaan olen.
Lähetä kommentti